He jatkoivat keskustelua asiasta, poliisi poliisille samalla, kun joivat yhä vain enemmän – Cristina ei halunnut olla tässä kumppaniaan huonompi. Oliko Manel pyytänyt häntä asunnolleen, sitä Cristina ei voinut muistaa herätessään aamulla täysin vieraassa asunnossa. Häneltä kesti hetki löytää kylpyhuone ja hän ehti sinne juuri ajoissa oksentaakseen kaarena kaiken edellisenä iltana nauttimansa.
Ei helvetti! Ei tällaista voi tapahtua minulle, ei koskaan ole tapahtunut. Cristina itki ja yökki. Limainen oksennus poltti kurkkua.
Oksentelun vähä vähältä hellittäessä puuroiset aivot lähtivät hiljalleen käyntiin ja hän huomasi olevansa kokonaan alasti. Hänet täytti häpeän tunne. Mitä, jos joku tulee ja näkee? Kurkottaessaan laittamaan ovea lukkoon, hän tunsi kirvelyn takapuolessaan ja tunsi kuinka jotain limaista ja iljettävää alkoi valua pitkin hänen reittään.
Eiii, mitä minä olen oikein mennyt tekemään! Hän parahti. Cristina istui pytylle välittämättä oksennuksesta, joka oli tahrinut istuinrenkaan ja yritti pyyhkiä itseään vessapaperilla, mutta samalla kuvotuksen tunne tuli jälleen voimakkaina aaltoina ja hänen oli kyykistyttävä lattialle yökkimään.
Vasta paljon myöhemmin Cristina uskalsi katsoa peiliin. Hän näki edessään naisen, joka oli kuin irvikuva siitä toisesta naisesta, joka oli eilen aamulla seisonut suuren kokovartalopeilin edessä meikkaamassa itseään. Hän ei meikannut paljon – korosti vain niitä piirteitään, joiden tiesi olevan parasta itsessään. Hän kutsui sitä virkameikikseen. Vaatimaton ja asiallinen – niin kuin poliisille kuului. Cristina itse ei pitänyt itseään lähestulkoonkaan kauniina, mutta oli onnellinen siitä, että hänen kasvojensa tietty särmikkyys ja hänen särmikkäät tummat kulmansa tekivät kasvonpiirteistä riittävän jämerät, jotta hänet saatettiin ottaa vakavasti. Kuinka toisenlainen hänen uransa olisikaan ollut, jos hänellä olisi kauniit enkelinkasvot. Ei, Cristina ei tuolloin olisi mitenkään voinut edetä sinne, missä hän nyt oli. Hän ei enää pystynyt pidättelemään tunteitaan vaan antoi kyyneleiden tulla. Hän nojasi seinään ja itki koko ruumis täristen.
Cristina ei uskaltanut vilkaista peiliin uudelleen ennen kuin oli pessyt kasvonsa, harjannut hampaansa Manelin hammasharjalla ja pyyhkinyt meikit pois. Hiuksiaan hän ei saisi pelastetuksi, mikäli ei pesisi niitä ja itse asiassa hän tarvitsi kuuman suihkun joka tapauksessa.
Saippuoituaan itsensä kolmeen kertaan hänestä alkoi tuntua siltä, että oli elossa. Hän nojasi suihkukopin seinään ja antoi kuuman veden virrata pitkin lihaksikasta ja treenattua vartaloaan ja vasta nyt illan tapahtumat alkoivat palautua hänen mieleensä välähdyksinä: kuvina, hajuina ja makuina. Sekamelskana, josta ei ottanut selvää, missä oli alku ja missä loppu.
Mitä enemmän hän muisti, sitä enemmän häntä ihmetytti oma käytöksensä. Cristina muisteli aiempia poikakavereitaan ja satunnaisia yhden illan suhteitaan ja totesi, että se osapuoli, jolla oli tilanne hallussaan, oli hän itse. Niin oli käynyt aina. Hän oli ollut se, joka käski ja ehkäpä juuri siksi nämä eivät useinkaan tulleet takaisin. Tavallaan hän oli kuvitellut, että heidän suhteensa olisi tällä tavoin tasa-arvoinen. Suhde, jossa molemmat voisivat toteuttaa itseään avoimesti. Mikään ei kuitenkaan koskaan mennyt kuten hän oli odottanut.
Mutta nyt, heti ensihetkestä lähtien, heidän tultuaan sisälle Manelin asuntoon, Manel oli johtaja ja hän itse alistuja. Cristina ei ollut riisuutunut, vaan Manel riisui hänet. Hän ei ottanut suihin, vaan se oli Manel, joka harjoitti oraalista seksiä. Hän ei rakastellut Manelin kanssa, vaan Manel nai häntä. Tavallaan se oli huojentavaa, hänen ei tarvinnut johtaa – vain olla.
Cristinan mieleen nousi kuva siitä, miten Manel oli raastanut vaatteet hänen päältään jo heti eteisessä, miten tämä oli kantanut Cristinan kuin lapsen ja asetellut nelin kontin vuoteelle. Ja miten mies oli hyväillyt häntä röyhkeästi ja estottomasti tavoilla, joilla häntä ei koskaan aiemmin kukaan ollut hyväillyt – lupaa kysymättä ja mitään selittämättä. Hän oli kätkenyt kasvonsa puhtaan raikkaisiin lakanoihin, jotka tuoksuivat miedosti Marseille-saippualta.
Miksi Manel oli vaihtanut lakanat juuri tänään? Cristina oli ajatellut. Oliko hän suunnitellut tämän kaiken ennalta?
Hän raotti ovea ja kuunteli, muttei kuullut muuta kuin jääkaapin hiljaista hurinaa. Vapisevin jaloin Cristina otti muutaman askeleen makuuhuoneen ovelle. Hän toivoi, että mies vielä nukkuisi. Hän ei halunnut puhua tämän kanssa. Yksikin sana olisi ollut liikaa. Jokainen lause kestämätöntä valhetta ja teeskentelyä.
Mennessään eteiseen, josta Cristina toivoi löytävänsä vaatteensa, hän vilkaisi olohuoneeseen. Huone oli suuri ja tavattoman askeettinen. Pöydällä ikkunan edessä oli kolme bonsaita, joiden vierelle oli aseteltu erimallisia ja kokoisia kiviä. Viereisellä seinällä oli ylellinen nahkasohva ja sen yläpuolella suurikokoinen abstrakti maalaus ja niitä vastapäätä seinälle kiinnitetty televisio. Muuta huoneessa ei sitten näiden lisäksi ollutkaan.
Melko omituinen asunto poliisille, hän ajatteli pukeutuessaan.
Suljettuaan oven, niin hiljaa kuin vain pystyi, hän tunsi heti huonoa omatuntoa siitä, ettei ollut siivonnut oksennustaan.
”Puparelli!” Manel sanoi nojaten Cristinan huoneen ovenkarmiin kuten hänellä oli tapana tehdä.
Cristina tunsi kiihottavaa värähtelyä vatsapohjassaan ja kääntyi hitaasti tulijaa kohti. ”Huomenta intendent Carcia.”
”Pyydän anteeksi tapahtunutta ja pahoittelen suuresti tahdittomuuttani”, Manel sanoi kuin olisi puhunut mistä tahansa virka-asiasta. Kuka tahansa saattoi kuulla hänen sanansa.
Cristina rypisti kulmiaan. Hän yritti turhaan tunkeutua miehen julkisivun lävitse. Oli mahdotonta päätellä, oliko hänen anteeksipyyntönsä pelkkä muodollisuus vai tunsiko hän niin todellakin. Yhtä kaikki, se oli rehti ja vilpitön anteeksipyyntö. Jotain konkreettista, johon saattoi tarttua.
”Anteeksipyyntö vastaanotettu, intendent Carcia”, Cristina sanoi yrittäen turhaan pitää naamansa peruslukemilla.
”Otetaan uusiksi joku kerta”, hän sanoi nauruun tikahtumaisillaan. ”Mutta alkoholia en enää suostu juomaan. Myönnän, että senyor intendentillä on parempi viinapää.”
Manel nyökkäsi hymyillen ja poistui.
Outo ajatus nousi Cristinan mieleen. Mitä jos tämä olikin vain eräänlainen miehuuskoe? Hän kuvitteli Manelin ryyppäämässä nuoren ja säikyn Ruben Moralesin kanssa samaisessa baarissa ja sitten myöhemmin naimassa tätä asuntonsa suurella vuoteella.
Tämä on katkelma tulevasta kirjastani Bonsaipuun juurella. Cristina Puparelli on rikostutkija Katalonian autonomisessa poliisissa. Hän on ollut jo vuosia salaa ihastunut esimieheensä Manueliin. Niin kuin tekstistä voi päätellä, heidän ensimmäinen yhteinen yönsä ei ollut aivan niin romanttinen, kuin Cristina olisi toivonut.
