Tämä on ote tulevasta romaanistani Petto, erään lemminkin tarina. Igor Hodarjonok istui kaatuneen männyn rungolle juomaan vettä. Hän otti esiin mukanaan tuomansa voileivän ja söi sen nopeasti jottei ruoantuoksu houkuttelisi paikalle villieläimiä. Alueella liikkui suuriakin petoja, sen hän tiesi. Jopa karhuja oli kuulemma nähty. Nämä eivät kuitenkaan olleet se asia, jota Igor pelkäsi, vaan sotilaat, jotka vartioivat aluetta. Näillä oli lupa ampua kenet tahansa suoja-alueella liikkuva. Tarkka-ampujan luoti saattaisi iskeä kuin tyhjästä, tai sitten jokin tuhansista aluetta vartioivista mikrodroneista voisi johdattaa partion hänen jäljilleen. Syötyään eväänsä Igor pakkasi vesipullon ja eväsleivän käärepaperin reppuunsa. Lopuksi hän tutki tarkasti, ettei ollut vahingossa […]
Petto
Liisa Näsi kirjoitti näin blogissaan Reunamerkintöjä: ”Sanotaan, että kirjan alku myy kirjan ja sen loppu myy seuraavan kirjan. Kirjan DNAn tulee sisältyä jo ensimmäiseen virkkeeseen ja kappaleeseen.” Tämä varmaan kuvastaakin hyvin kirjallisuuden nykytilaa. Dekkareita lukiessani olen tullut siihen johtopäätökseen, että lähes aina demoninen murhaaja tappaa jonkun mahdollisimman raa’asti jo ensimmäisessä kappaleessa, ja uhkaa tapaa seuraavassa kaikki muutkin. Tarinan loppuratkaisu riippuu siitä miten tarinan sankari, eronnut ja psykoottinen rikostutkija onnistuu saamaan tapauksen selvitetyksi. Ja mitä kirjan loppuun tulee, on tapana jättää pahis henkiin, ja sillä saadaan myytyä se seuraava kirja. Kun olin nuori jaksoin lukea sivun sieltä, toisen täältä, sattumanvaraisesti noukkimastani kirjasta ja sillä perusteella tein päätökseni lainaanko sen vai en. Sillä tavoin tutustuin moneen kirjailijaan, joita en olisi milloinkaan löytänyt kirja-arvosteluja lukemalla. Muistan vieläkin Rauman kirjaston mukavat nojatuolit joissa saatoin viettää tunteja kirjoja lukien. Siksi kysyisinkin teiltä arvoisat kirjallisuuden asiantuntijat, pitäisikö minun räjäyttää hirvi jo heti ensimmäisessä kappaleessa, vai onko romaanin alku näin hyvä?