Totta puhuen Saana ei ollut erityisen kaunis. Ei ainakaan sillä mittapuulla mitattuna, jolla Teon hyvä ystävä Hannu naisiaan mittaili. Mutta tämä ei ollutkaan se syy miksi Teo kiinnitti Saanaan huomionsa.
Hannullahan oli – ainakin omasta mielestään – hyvin selvä käsitys siitä millainen täydellisen naisen tulisi olla. Kliinisen silmänsä hän oli kaiketi perinyt isältään, vauraalta yrittäjältä, jonka rakennusfirma oli, jos ei paikkakunnan suurin, niin ainakin melkein. Niin tai näin, Hannun isä oli joka tapauksessa paikkakunnan merkkihenkilöitä, rotari ja kaikkea muuta sellaista.
Hannun isä oli myöskin aikanaan nainut täydellisen naisen. Hannun äiti Ulla oli paitsi kaunis, niin myös sosiaalinen ja tyylikkäästi pukeutuva. Hän oli siis kaikin puolin täydellinen edustusvaimo. Ja kaikesta huolimatta hän oli siinä sivussa oikein hyvä äitikin.
Hannun elämä koostui, opintojen ja salilla käynnin ohella, täydellisen tyttöystävänsä etsimisestä. Tyttöystävän, josta myöhemmin tulisi hänen täydellinen vaimonsa. Sellainen kuin hänen äitinsäkin oli.
Saana nousi ylös rinnettä reppuineen, telttoineen, makuupusseineen ja ruokakoreineen jutellen kiivaasti kahden ystävättärensä kanssa.
Teon huomio kiintyi Saanaan kenties siksi, että tämä ikään kuin leijui maanpinnan yläpuolella, kuin koskettaen sitä vain kevyesti varpaillaan. Toisin kuin hänen ystävättärensä, jotka raahautuivat vaivalloisesti eteenpäin rinkkojensa painon uuvuttamina, vaikka matkaa laiturilta leirintäalueen päärakennukselle oli vain puolisen kilometriä.
Saanalla riitti energiaa muuhunkin, painavista kantamuksistaan huolimatta. Hän kirmaili polunvarren molemmin puolin metsämansikoita poimien ja pujotti niitä helminauhaksi heinänkorteen.
Teolla oli lapsesta saakka ollut tapana verrata tapaamiaan ihmisiä johonkin eläimeen. Enimmäkseen nämä olivat koiria ja kissoja, mutta oli hänen tuttavapiirissään lehmiä ja porsaitakin. Ja olipa hän tavannut muutamia lintujakin ja erään kerran hän oli tutustunut mieheen, jota ei saattanut verrata muuhun kuin nokkosperhoseen.
Tällä ajatusleikillä oli sellainen hyvä puoli, että myöhemmin saattoi kuvailla tuntemaansa ihmistä käyttämällä vain yhtä ainutta sanaa. Ja mikäli onnistui keksimään tarpeeksi osuvan vertauskuvan, niin muutkin ymmärsivät heti, millainen tämä ihminen oli.
Kaikki oli alkanut siitä kun isoäiti oli väittänyt seitsemänvuotiaalle Teolle, että koiran omistajat olivat aina lemmikkiensä näköisiä. Kun he olivat menneet yhdessä kauppatorille, Teo oli yrittänyt turhaan etsiä koiranulkoiluttajista koiramaisia piirteitä. Vasta vuosia myöhemmin Teo oli ymmärtänyt, mitä isoäiti sanoillaan tarkoitti.
Hän on aivan kuin koiranpentu, Teo ajatteli Saanasta – aivan kuin cockerspanieli. Saanan olemuksessa oli todellakin jotain sellaista, joka muistutti pientä pitkäkorvaista cockerspanielia juoksentelemassa häntäänsä heilutellen pelkästä juoksemisen riemusta.
Teo istui puutarhapöydän ääressä leirintäalueen päärakennuksen edessä. Se oli sellainen vanha punamullattu hirsitalo, jonka kauhtuneet seinät kaipasivat jo kipeästi uutta maalipintaa suojakseen. Teon seurassa istuivat Hannu, sekä hänen viimeisin ihastuksensa Annikki, Jouko ja hänen ainainen tyttöystävänsä Kaija, Kake ja joukon jatkona Tumppi.
Tosin Tumpista ei kyllä oikein aina tiennyt oliko hän mukana vai eikö ollut, ja oikeastaan oli vaikeata sanoa, oliko hän edes samalla planeetalla. Hänen humalatilansa lähenteli jatkuvasti alkoholimyrkytystä, mutta koska se oli hänen kohdallaan normaalia, kukaan ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.
Saana istahti ainoalle vapaalle paikalle penkin päähän, Teoa vastapäätä, vahtimaan matkatavararöykkiöitä, sillä välin kun hänen ystävänsä menivät sisälle rakennukseen. Hänen poskensa punoittivat kuin mansikat heinänkorressa, jota hän piteli kädessään.
Saana tuijotti Teoa haastavasti huulet mutrulla, eikä kääntänyt katsettaan pois Teon vastatessa hänen katseeseensa. Saana oli selvästikin päättänyt valloittaa koko saaren tuona ensimmäisenä juhannuksenaan ilman vanhempiensa läsnäoloa.
”Mikäs sä oikein oot?” Teo kysyi.
”Maistuuko sulle mansikka?” Saana vastasi.
”Ootko sää se mansikka?”
”No ei ku nää on ihan oikeita mansikoita”, Saana vastasi teeskennellen vihastunutta.
”No en mä sitten.”
Teo tarjosi puolestaan hörppyä pullostaan, ja Saana siemaisi siitä vain maistiaisiksi. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme kuin pikkutytöllä, joka tieten tahtoen uhmaa isänsä ehdotonta kieltoa.
”Mitä se oikein on?” Saana kysyi irvistellen.
”En mä oo ihan varma, mutta hyvän makuista se ei kyllä oo.”
Juuri sillä hetkellä Saanan ystävät palasivat, ja seurue lähti pystyttämään telttaansa jonnekin grillikatoksen suunnalle.
Seuraavan kerran Teo näki Saanan myöhemmin illalla. Taaskin hän ja hänen ystävänsä olivat kokoontuneina leirintäalueen päärakennuksen edustalle. Suuri osa telttailijoista ilmestyi sinne aina jossakin vaiheessa iltaa.
Pienestä kioskin tapaisesta kun sai ostaa melkein mitä tahansa paitsi viinaa tai kaljaa. Se ei tietenkään ollut tarpeenkaan, sillä kun oli juonut koko päivän viinaa ja kaljaa, kinkkuvoileipä tai hillomunkki saattoi maistua yllättävän herkulliselta.
Teokin oli ravinnut itseään kioskilla, sillä hänelläkään ei ollut eväänään muuta kuin parin litran muovikanisterillinen vodkaa ja paketti lenkkimakkaraa.
Alkuillasta neljätoista vuotias Kaisa tuurasi äitiään kioskilla, ja Teo oli leikisti iskevinään häntä. Jouko oli häntä siihen yllyttänyt.
”Kato mikä pimu. Just sun tyyppiä”, Jouko oli irvaillut.
Joukon kiusoittelu johtui siitä, että Teolla oli tapana veistellä puukolla puupalikoista naishahmoja, joiden muodot olivat pelkistettyjä kuin nuorella tytöllä.
”Tässä kato onkin kuvattuna naiseuden essenssi”, Teo oli selittänyt.
”Esse… mikä?” Jouko oli ihmetellyt.
”Niinku perusolemus”, Teo oli sanonut.
Usein hän myi nämä tekeleensä viinapullon hinnalla opettajalleen. Tämä opettaja kyllä osasi arvostaa näiden veistosten estetiikkaa, toisin kuin Jouko. Mutta Joukohan ei muutenkaan ymmärtänyt taiteesta yhtään mitään. Hänellä oli tulevan insinöörin järjenjuoksu.
”Sä et kyllä varmasti uskalla pussata sitä.” Jouko oli uhonnut.
”Älä ny Jouko… ” Kaija vikisi Joukon kainalossa.
Jouko oli afgaaninvinttikoira, mutta Kaija ei ollut koira. Teo oli tullut siihen johtopäätökseen että Kaija oli hamsteri. Hänellä oli hamsterin pulleat posket ja tylppä nenä. Pyöreäsankaiset silmälasit tasapainottelivat nenän päällä painovoimaa uhmaten. Kaija työnteli niitä jatkuvasti sormellaan ylöspäin, samaan tapaan kuin jotkut siirsivät hiuksiaan pois kasvoiltaan.
Teo oli toisinaan jopa tuntevinaan hamsterin tympeän tuoksahduksen Kaijan ollessa lähistöllä. Sen saman tunkkaisen tuoksun kuin miltä hänen sisarensa Katjan hamsterihäkki haisi. Teolla oli myös vahva epäilys siitä, että Kaijallakin oli hamstereita kotonaan.
Näitä mietteitään hän ei tietenkään kertonut ystävälleen Joukolle, jota hän piti monestakin syystä parhaana kaverinaan. He tunsivat toisensa jo lastentarha-ajoilta. He olivat käyneet koulun yhdessä, opetelleet ajamaan polkupyörällä ja uimaankin yhdessä. Teo ja Jouko olivat juopotelleet ensikertaa yhdessä ja menneet yhdessä ensikertaa tansseihin Ruoholahden urheilukeskuksen tanssilavalle.
Teo ei voinut ymmärtää mitä Jouko Kaijassa näki. Hänen mielestään Kaija ei sopinut alkuunkaan yhteen Joukon kanssa. Jouko oli pitkä ja atleettinen ja Kaija oli puolestaan pieni pullukka. Mutta siitäkin huolimatta Jouko oli seurustellut Kaijansa kanssa jo vuosia.
Jouko lounasti Kaijan kotona viikonloppuisin. Saattoi tämän kotiin illalla aina ennen kymmentä. Ja jopa vietti viikonloppuja Kaijan perheen kesämökillä yhdessä Kaijan ja tämän vanhempien kanssa.
Tätä heidän suhdettaan oli jatkunut jo niin pitkään, että se oli alkanut kaikista tuntua normaalilta. Kukaan ei enää kyseenalaistanut sitä, etteivätkö Jouko ja Kaija menisi naimisiin jonakin päivänä. Kuten he sitten tekivätkin.
Kioskintyttö Kaisa oli aluksi leikissä mukana, mutta pelästyi kun Teo hyppäsi kioskin ikkunasta sisälle.
Juuri sillä hetkellä Saana seuralaisineen käveli rakennuksen ympäri.
”Hei tyttö… maistuiskos sulle mansikka… vaikka… jugurtti. Joo mansikkajugurtti?” Teo kailotti Saanalle.
Saana nauroi Teon hullutuksille. Hän nauroi silmiään myöten, ja hänen naurunsa oli niin tarttuvaa, että se sai hymyn nousemaan jopa hänen nyrpeiden seuralaistensakin huulille.
”Mä ottaisin kyllä mansikkamunkin, jos sulla vaan on?”
”Sitä mä en kyllä voi sulle myydä, kato kun mun vuoro loppu kato just ny”, Teo sanoi ja hyppäsi ulos ikkunasta.
Teo yritti kovasti keskustella Saanan kanssa saadakseen tämän jäämään, mutta Saanan kaverit vaativat kärsimättömästi että he jatkaisivat matkaansa saaren toiselle laidalle jonne heillä näytti olevan kova kiire.
Teo sai kuitenkin urkittua selville, että Saana asui Eriksholmin kaupunginosassa. Siellä missä hän itsekin asui. Eikä ilmeisesti edes kovin kaukana hänen asunnoltaan.
”Mikä sun nimi on!” Teo huusi, kun Saana oli jo hyvän matkan päässä.
”Saana!” Saana huusi takaisin.
”Niinku tunturi?”
”Joo niinku tunturi.”
”Ootsä koskaan ollu siellä?” Teo huusi vielä hänen jälkeensä, mutta ei saanut vastausta.
Tämä tarinanpätkä on kirjasta Eväsretki matokudeniitylle.
