Pitääkseen keskustelua yllä, Teo kertoi Bartille hauskasta tapahtumasta aiemmin päivällä eräässä katukahvilassa keskuspuiston laidalla. He tilasivat kahvia rajallisella ranskankielen tuntemuksellaan. Riippumatta siitä, mitä tarjoilijalle sanoi, sai aina maitokahvin, joka tarjoiltiin suuressa laakeassa kupissa. Tuotuaan kahvin, tarjoilija jäi odottamaan maksua, ojennettuaan ensin kuitin metallisella lautasella. Teo kaiveli vyökukkaroaan ja totesi antaneensa viimeiset franginsa maksuna persikoistaan.
”Mä huomasin, että mulla oli vain matkashekkejä ja saksan markkoja, muttei ainuttakaan ranskalaista kruunua”, Teo selitti.
”Siks mä pyysin Saanalta, et voisko se maksaa. Saana lehahti ihan punaseks ja alko mutista jotain suomeksi. Enkä mä lainkaan ymmärtänyt, mistä oli kyse.”
”Enkä punastunu”, Saana kivahti.
”Mä luulin et sä nukuit”, Teo sanoi.
”Enkä nuku”, Saana sanoi. ”Mä vaan pidän silmiä kii ja kuuntelen.”
”Sitten Saana nousi ja sanoi jotain sellaista ku: must to go to toilet, to get the money, ja juoksi sisälle kahvilaan.”
”Enkä juossu, enkä mä sillai sanonu”, Saana väitti vastaan.
”No, se tarjoilija ei ymmärtäny yhtään, mistä oli kyse, vaan toljotti suu auki Saanan perään. Enkä mäkään ymmärtäny, mut sit mulle iski ku salama kirkkaalta taivaalta: the dress.”
”The Dress?” Bart kysyi ihmeissään.
”Niin, se hame. Saanalla oli tää sama mekko, kun nytkin ja rahavyö on tietenki hameen alla”, Teo selitti.
Kesti hetki ennen kuin Bart ymmärsi. Sitten hän alkoi nauraa ja nauru tarttui Teoon ja Saanaankin.
”For the dress”, Bart sanoi, kun naurultaan kykeni ja kohotti konjakkilasiaan.
”For the dress!” Teo sanoi.
Tarinointi jatkui ja jossain vaiheessa Teo huomasi Saanan nukahtaneen hänen olkapäätään vasten. Kun maailma alkoi konjakin voimalla olla jotakuinkin mallillaan, puhe siirtyi naisiin. Kumpikin kertoi vuoron perään kiihkeimmistä kokemuksistaan, yrittäen panna paremmaksi sen, mitä toinen oli juuri kertonut. Mutta lopulta Teon oli myönnettävä, että Bart vei voiton kertomalla matkastaan itärannikolle. Tapahtumat sijoittuivat johonkin Brisbanen liepeillä sijaitsevaan pikkukaupunkiin.
”…se istu koko illan siinä pöydässä eikä kukaan hakenut sitä tanssimaan, vaik se oli varmaan baarin kaunein tyttö, you know. Niin mä sit nousin ja ihan pokkasin sille ja pyysin sitä tanssilattialle. Tyttö meni ihan punaseksi ja sitte mä vasta huomasin, että se istui pyörätuolissa. Sitä ei nähnyt pöydän takaa. Mä en todellakaan tiennyt mitä sanoa. ’Sä voit kyllä istua mun seuraksi vähäksi aikaa’, tyttö sanoi, ’sillä välin, kun mun frendit on tanssimassa.’”
”No, mitä sä teit? Istuitko?” Teo kysyi.
”Joo istuin mä. Mua vähän hävetti enkä mä tiennyt mitä muutakaan mä olisin tehnyt. Siinä me sit juteltiin ja juteltiin. Sen kaverit tuli ja meni, mutta me vain istuttiin ja juteltiin. ’Voitko sä saattaa mut kotiin’, se kysy, kun baaria oltiin jo sulkemassa.”
”Kai sä lähdit, vai mitä?”
”Yes, sure. Se asu kyllä aika kaukana itse asiassa. Mä muistan, et mä työnsin sitä pyörätuolia ja me laulettiin Bob Dylania. Meillä synkkas. Se oli sellanen vanhanaikainen talo, missä se asu, kyl sä tiet, puutarha ja kaikki. Mä lykkäsin sen sinne pihalle ja sanoin et mä tahdon hyvänyönpusun vaivanpalkaksi. Olinhan sentään ollut avulias ja auttanut invalidin kotiin.”
”Saitko?”
”Mä kumarruin. Yritin osua poskelle, mut ei se ihan niin sit mennyt. Mä tunsin sen huulet mun huulilla ja oh god, se pussas hyvin. Ja sit yks kaks mä tunsin sen käden mun housuilla. Se aukas mun julpin ja ennen ku mä huomasinkaan se oli kaivanu Doodlen esiin.”
”Älä!” Teo sanoi aidosti ihmeissään.
”Mä laitoin käden sen hameen alle niinku mies ainakin. Se oli ihan märkänä ja se sai melkein heti, kun mä työnsin sormen sisälle. Me jatkettiin niin vähän aikaa, kun en mä en oikein tiennyt mitä muutakaan mä olisin tehnyt, se kun oli invalidi. Mut otti se ainakin osansa. Siltä nimittäin tuli ihan sarjana. Ei meinannut loppua ollenkaan.
’Darling, nosta mut omenapuun oksalle, would you be so kind’, se sano ja mä tein työtä käskettyä, vaikka se pyyntö mua hiukan ihmetytti. Kun se sit roikkui kainaloistaan siinä oksalla, se sano: ’Ota mut nyt… Ota mut pian.’ Ja tietenkin mä tein työtä käskettyä”, Bart sanoi.
”Sen jalat heilu hervottomina, kun mä painoin menemään. Ihan kuin se olis nukketeatterin narunukke. Se oli varmaan tosi hullunkurisen näköstä.”
”Wow”, Teo sanoi uskomatta korviaan.
”Sit myöhemmin, kun mä nostin sen alas puusta ja työnsin ovelle, niin ovi aukes ja vanhempi mies auttoi tytön pyörineen kynnyksen yli. ’Wait a second, young man’, mies sanoi, kun tein jo lähtöä. Mua hävetti ja halusin kaikota mahdollisimman nopeasti paikalta.
’Minä olen Jasminin isä’, mies sanoi. ’Tiedän kyllä, mitä te teitte puutarhassa. Ei se ole minun asiani. Halusin vain kiittää sinua siitä, että toit tyttäreni kotiin.’”
”Ei oo totta?” Teo sanoi.
”Totta joka sana. En todellakaan tiennyt, mitä sanoa. Mua nolotti ihan tosissaan kaikki se, mitä oli tapahtunut, kun mä lähdin kävelemään mun hotellille. Mut silti mä muistan kaiken kuin se olisi tapahtunut eilen. Mä vannoin, ettei ikinä enää mitään sellaisia sekoiluja, mut tieksä, mä menin sinne baariin uudelleen seuraavana iltana etsimään Jasmiinia.”
”No, löysitkö?”
”En tietenkään. Enkä mä oikein kehdannut mennä sen kotiinkaan. Ajattele nyt, soitat ovikelloa ja sanot sen isälle: ’Hei, tulin taas. Haluaisin vain panna sun tytärtä uudestaan.’ Mitähän se olisi siihen sanonu. Ehkä se ei enää olis ollut yhtä ystävällinen.”
He nauroivat molemmat.
Kun Teo saattoi Saanan telttaan, hän kysyi: ”Saanks määkin käydä sun kukkarolla”, yrittäen teeskennellä vakavaa.
”Joo, tietty sä saat”, Saana sanoi unisella äänellä.
Teo raastoi Saanalta mekon, rintsikat ja pikkuhousut ja heitti ne teltan nurkkaan. Hän jätti vain rahavyön. Ja riisui sitten itsensä.
Saana näytti kauniilta telttakankaan läpi siivilöityvässä katulamppujen hämyvalossa. Rahavyö näytti hullunkuriselta paljaalla vatsalla. Kun Teo nosti Saanan hoikat sääret ylös ja tuki ne olkapäitään vasten, rahavyö valahti vyötäisiltä rinnoille, muuttuen näin rintaliiveiksi. Työntyessään Saanaan Teo ajatteli omenapuussa sätkynukkena roikkuvaa Jasminia. Jasmin… Persikoiden tuoksu… Sirkkojen siritys. Tuo kaikki kai sai aikaan sen, että Teo laukesi tavallista voimakkaammin ja samalla hetkellä hän tunsi Saanankin tulevan.
Myöhemmin, kun Teo oli nukahtamaisillaan, hän kuuli vaimean voihkaisun. Tai ehkä se oli ollutkin vain unta. Teo terästi kuuloaan ja hetken kuluttua ääni toistui. Se kuului australialaisten teltan suunnalta. Ne olivat rakastelun ääniä, siitä hän oli varma. Kumpaakohan tyttöä Bart nai, Teo mietti. Hän kuunteli rakastelun kiihtymistä viereisessä teltassa, kunnes äänet lopulta vaimenivat ja sirkkojen siritys täytti hiljaisuuden.
