Saavuin saarelle yhdellä niistä turistiveneistä, jonka lasisen pohjan läpi turistit saattoivat tirkistellä kaloja ja muita mereneläviä.
Yhteysaluksen maksimi matkustajamääräksi ilmoitettiin kaksisataaviisikymmentä matkustajaa. Nyt meitä oli viisi, mikäli mukaan laskettiin vanha mies, joka meni komentosillalle juttelemaan kapteenin kanssa.
Muut kolme olivat naisia. He istuivat rupattelemaan lähimmälle penkille painavine ostoskärryineen ja kasseineen.
Minä nousin kannelle kuvaamaan merilintuja, jotka parveilivat aluksen ympärillä, sekä ympäröivää merimaisemaa.
Istuin kannella yksin ja kuvittelin millaista olisi kesällä. Alus olisi tupaten täynnä häliseviä turisteja matkalla viettämään kesäpäivää pikkuruisella saarella, jossa päivittäin kävi yli viisituhatta turistia, mutta jossa kuitenkin asui vain viisikymmentä ihmistä.
Yksikään meistä matkustajista ei ollut kiinnostunut katselemaan kaloja aluksen lasisen pohjan läpi, joten kippari ajoi suorinta tietä satamaan, missä kiinnityimme kiviseen aallonmurtajaan vain vaivaiset kaksikymmentäviisi minuuttia lähtömme jälkeen.
Tie muurien ympäröimään Tabarcan kylään kulki saaren kahta osaa yhdistävän kapean kannaksen yli. Sille oli levittäytynyt suuri joukko hökkeleitä, joissa anniskelupaikat kilpailivat kesäisin turistien matkabudjetista.
Näin talvella paljastui ravintolabisneksen raadollisuus: repeytyneitä markiiseja ja päivänvarjoja, rikkinäisiä muovituoleja ja pöytiä, nurkkiin unohtuneita, lokkien rikki repimiä roskasäkkejä ja rikkoutuneita laitteita. Likaisia, homeisten ruoantähteiden peittämiä pannuja ja kattiloita samassa kasassa oluttynnyriröykkiöiden kanssa. Sekä eltaantuneen rasvan peittämiä pariloja. Tämä kaikki oli kätkettynä häveliäästi nurkan taakse, tai piilotettuna tuoli ja pöytä pinojen alle pois silmistä.
Kävelimme kaikki viisi sisälle linnoitukseen palmujen ympäröimästä itäisestä portista, jonka jälkeen matkakumppanini hajaantuivat kukin tahoilleen ja minä jäin yksin valkoisiksi rapattujen kaksikerroksisten talojen reunustamalle kivetylle kadulle.
Talojen ovet ja ikkunat olivat tiukasti kiinni, eikä yhtäkään ihmistä näkynyt koko kadun mitalla. Lokkien loppumaton kirkuna oli ainut ääni jonka saatoin kuulla. Minulle tuli sellainen tunne, että olin paikan ainoa elävä ihminen.
Oli jouluaatto, ja kävellessäni pitkin ja poikin autioita katuja majapaikkaani etsimässä, minusta alkoi tuntua siltä, että ajatukseni matkustaa tälle saarelle jouluna, ei ollutkaan aivan niin hyvä idea kuin olin alun perin kuvitellut.
Minua oli ohjannut romanttinen mielikuva merenrantahotellista, jonka kodikkaassa ruokasalissa söisin jouluaterian.
Tämä mielikuva oli tarttunut mieleeni jostain vuosia aiemmin näkemästäni esitteestä.
Tuloksettomat yritykseni löytää itselleni majapaikka saivat minut epäilemään, ettei unelmieni hotellia kenties ollut olemassakaan. Tarjonta oli ylipäätään olematonta tähän aikaan vuodesta.
Kerran toisensa perään soittoihini vastasi nauhoitus joka ilmoitti hotellin olevan suljettu. Jos vaikka sainkin kiinni ihmisen, tämä kertoi ottavansa varaukseni kernaasti vastaan seuraavaksi kesäksi.
Torreviejan turisti-infosta sain lopulta listan yksityisistä majoittajista. Näitä ei kovin montaa ollut. Kun aloitin toiveikkaana soittokierroksen, vain yhdessä vastattiin. Vastaaja oli nainen, joka kuulosti ystävälliseltä ja sosiaaliselta. Mieleni muodosti naisesta kuvan, joka osoittautui varsin todenmukaiseksi, kun hänet lopulta tapasin, vaikka alun perin oli tarkoitus, että me emme tapaisi ollenkaan. Hänen nimensä oli Veronica.
Hänkään ei aluksi ollut halukas vuokraamaan asuntoa. Jouduin käyttämään kaiken viehätysvoimani suostutteluun.
Veronica vaati minua maksamaan koko summan etukäteen tilisiirtona, ja vasta tämän jälkeen hän lähetti osoitteen ja avainlokeron numerokoodin.
Tätä osoitetta nyt etsin, mutten löytänyt. En myöskään voinut kysyä tietä keneltäkään. Kerran näin vilaukselta mustiin pukeutuneen naisen kadun toisessa päässä. Hän oli kuin kummitus valkoisten talojen keskellä.
Uskoin kuitenkin olevani oikealla kadulla, mutta talon numeroa vain en saanut silmiini. Sen sijaan löysin kaupan, joka toisin kuin näkemäni hotellit ja ravintolat, oli auki.
Myymälä oli pieni, mutta siellä oli kaikkea, mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Nainen, joka oli liikkeen omistaja, istui tiskin takana ja katseli televisiosta ohjelmaa, jossa joukko naisia kinasteli kuin kaakattava kanalauma.
Nähtyään minut hän punnersi itsensä ylös ja madalsi antiikkisen vastaanottimen ääntä.
Hän oli hyvin ystävällinen ja vaikutti tietävän kaiken saaresta ja sen asukkaista.
”Veronica, hän on minun naapurini. Sininen ovi heti kulman takana. Hän on hyvä naapuri. Iloinen ja auttavainen. Tuo aina minun lääkkeeni mantereelta ja auttaa monessa muussakin asiassa. Minä kun en ole oikein sinut noiden nykyajan laitteiden kanssa.”
Nainen kysyi minulta miksi ihmeessä olin tullut Tabarcaan juuri jouluna. Kerroin hänelle, että olin syntynyt maassa, jossa on eniten saaria koko maailmassa. Saaret olivat minulle jonkinlainen pakkomielle. Ja muutettuani Espanjaan, maahan jossa saaria oli vain vähän, päätin muutama vuosi sitten käydä niistä jokaisella.
”On vain kovin vaikeaa löytää tietoja siitä, montako saarta täällä ylipäätään on.”
Nainen naurahti. Kaipa hän oli tavannut muitakin eriskummallisia turisteja.
”Mutta miksi juuri nyt? Eihän täällä tapahdu talvella yhtään mitään.”
”Juuri siksi. En olekaan kiinnostunut turisteista.”
Kerroin hänelle, että tarkoitukseni oli kuvata lintuja ja merimaisemia.
”Oletkos muuten ajatellut sitä, millä aiot elää? Kuten sanoin täällä ei ole talvella yhtään mitään ja vielä vähemmän jouluna.”
”Kai täällä nyt joku baari tai ravintola on avoinna”, sanoin. Olinhan nimenomaan baarien ja ravintoloiden luvatussa maassa.
”Minä pidän putiikin auki viiteen ja menen sen jälkeen laittamaan ukolle ruokaa. Avaan uudelleen vasta joulunpyhien jälkeen. Mitään muuta et täältä löydä.”
Olipa siis todella hyvä, että pistäydyin tässä kaupassa. Kello viiden jälkeen olisin jäänyt kokonaan ilman ruokaa ja minun olisi pitänyt matkustaa mantereelle syömään. Mutta mahtoikohan yhteysaluskaan liikennöidä näin jouluna normaalin aikataulun mukaan. Sitä en tiennyt.
Katsoin parhaaksi tyytyä omiin pöperöihini. Mitään herkullisia jouluruokia ei siis olisi sinä jouluna tarjolla.
Tunnustin, etten ollut mikään ruoanlaiton asiantuntija. Ilman kauppiaan ystävällistä apua ja hyödyllisiä neuvoja en olisi saanut kootuksi ostoskoriin mitään järkevää seuraavien päivän aterioita silmällä pitäen.
Kauppias sai nyt nimenkin. Hän esitteli itsensä Martaksi. Hän tuntui olevan aidosti huolissaan siitä, miten minä pärjäisin yksinäni joulun yli.
”Teen huomenna riisiä hummerilla paikalliseen tapaan. Siitä riittää kyllä sinullekin, jos vain haluat.”
Suostuin mielihyvin hänen tarjoukseensa ja kauppias kun oli, hän neuvotteli kanssani aterialle hinnan, joka mielestäni oli varsin kohtuullinen.
”Onko Veronica naimisissa”, kysyin maksaessani ostoksiani.
”Hän erosi muutama vuosi sitten. Enkä yhtään ihmettele miksi. Victor ei ollut mikään hyvä mies.”
En udellut enempää, eihän asia edes minulle kuulunut.
Asunto jonka olin vuokrannut ei ollut suuren suuri, mutta se oli viihtyisästi sisustettu. Saatoin nähdä naisen kädenjäljen väreissä ja huonekaluvalinnoissa.
Tosin asiakkaan näkökulmasta katsottuna silmiini pisti useitakin epäkohtia, joihin en ollut varautunut. Olin vuosien varrella törmännyt kaikenlaisiin majapaikkoihin. Toiset niistä olivat olleet hyviä mutta muutamat vähemmän hyviä. Jokunen suorastaan surkea. Oli ollut sellaisiakin, joissa olin joutunut jakamaan vuoteeni kaikenlaisten syöpäläisten kanssa.
Yleensä sitä osasi jo etukäteen arvata millaiseen loukkoon oli menossa. Sen näki hinnassa ja paikkakunnan yleisessä tarjonnassa.
Nyt olin kuitenkin Euroopassa. Matkailukohteessa joka oli suunnattu etupäässä eurooppalaisille turisteille. En siis odottanut löytäväni likaisia ruokailuvälineitä keittiöstä, enkä suurta määrää tyhjiä tölkkejä ja pulloja olohuoneesta. Kaikkein vähiten koristekulhoa, joka oli sullottu täyteen tupakantumppeja. Se inhotti minua eniten, koska en itse polttanut.
Kylpyhuone oli epäsiisti. Joku oli suihkussa käytyään jättänyt lattialle pyyhkeen. Pyyhin sillä pois ne kellertävät läiskät joita oli wc-istuimella sekä valkoisilla lattialaatoilla sen vierellä, ennen kuin rohkenin käyttää sitä.
Yläkerran makuuhuone oli sekin pettymys. Vuoteessa oli nukuttu, ja kaiken lisäksi tämä nukkuja oli jättänyt likaiset alushousunsa tyynyn alle.
”Hyvää joulua Sven!” sanoin itselleni ja istuin olohuoneen nojatuoliin tietämättä mistä aloittaa. Huoneiston hintaan kuului nähtävästi siivous, nimittäin asiakkaan itsensä suorittamana.
Käsitykseni Veronicasta oli muuttunut täysin. Puhelimessa kuulemani äänen perusteella olin muodostanut hänestä kokonaan toisenlaisen kuvan.
Löysin kuitenkin petivaatteita, joten minun ei sentään tarvinnut nukkua toisen miehen käytetyissä lakanoissa. Likaiset kalsarit vein roskakoriin. Tupakan tumpit kätkin kukkapurkkien taakse sisäpihan perimmäiseen nurkkaan.
Sen jälkeen tarkoitukseni oli ryhtyä pesemään likaisia astioita. Vaikka kuinka pitkään juoksutin vettä hanasta, kuumaa vettä sieltä ei tullut.
Olin pannut merkille, että vesi lämmitettiin kaasulla. En ollut kovin hyvin perehtynyt kaasulaitteisiin. Ne hieman pelottivat minua. En onnistunut saamaan selville sitä, miksi keittiön kaasuliesi toimi, mutta vedenlämmitin ei.
Sain pestyä astiat lämmittämällä vettä kattilassa, mutta koska sama ei pätenyt suihkussa käyntiin, ainoaksi mahdollisuudeksi jäi peseytyminen kylmällä vedellä.
Koska olin maksanut majoitukseni siinä uskossa, että hintaan kuului lämmin vesi. Ärtymykseni Veronicaa kohtaan vain kasvoi, eikä minun auttanut muu kuin soittaa hänelle.
Olin nähnyt satamassa yleisöpuhelimen ja kävelin sinne. Se sijaitsi samassa rakennuksessa poliisiaseman kanssa, missä yksinäinen naispoliisi istui virkahuoneensa ikkunan takana katselemassa televisiota.
Veronica ei vastannut soittooni. Annoin puhelimen soida pitkään, kunnes soitto katkesi. Soitin heti perään toisenkin kerran, mutta tälläkään kertaa soittooni ei vastattu.
Kiertelin pitkin autioita katuja kuvaamassa auringonlaskun kultaamia taloja ja linnoituksen muureja. Näkymät olivat niin henkeäsalpaavan kauniita, että aloin jo epäillä olinko sittenkin ottanut mukaani liian vähän filmirullia. Yritin kuvata säästeliäästi, jotta minulla riittäisi filmiä merilintujen kuvaamiseen, jotka olivat pääasiallinen kuvauskohteeni.
Illalla, kun hämärä oli jo laskeutunut, kävin soittamassa Veronicalle vielä yhden kerran, mutten nytkään saanut vastausta.
Poliisi seisoskeli polttamasta tupakkaa poliisiaseman edustalla ja tervehdin häntä. Hänellä oli ehkä hyvin yksinäinen työ, mutta kaunis merinäköala.
Aivan kuten olin arvellutkin, jouluateriani ei ollut mikään kulinaristinen taidonnäyte, mutta korvasin puutteet runsaalla alkoholilla.
Katselin illan mittaan jouluelokuvia. Tyypillisen amerikkalaisperheen joulu hirsimökissä, jossa lähestulkoon kaikki mahdollinen meni pieleen. Ja heti perään jouluun sijoittuvan sankaritarinan miehestä, joka tappoi terroristeja pilvenpiirtäjässä. Molemmissa oli onnellinen loppu, aivan kuten joulun henkeen kuuluu.
Puolenyön jälkeen menin nukkumaan, mutta en tahtonut saada unta sillä ilmalämpöpumppu kohisi äänekkäästi seinällä sängyn päällä puhaltaen tavan takaa kuuman ilmavirtauksen kasvoilleni. Sammutin laitteen ja vaivuin syvään uneen miltei välittömästi vain herätäkseni siihen, että minulla oli vilu.
Kaipasin kotimaani keskuslämmitystä ja lämpimiä pattereita, jotka pitivät sisälämpötilan vakaana huolimatta siitä, millainen sää ulkona vallitsi.
Kiukkuni Veronicaa kohtaan oli yön aikana kasvanut sellaisiin mittoihin, että huolimatta aikaisesta ajankohdasta kävelin puhelinkioskille.
Auringonnousu oli kullannut kadut ja rakennukset tavalla jonka yritin parhaani mukaan vangita filmille tietämättä olinko siinä täysin onnistunut. Näkisin sen vasta kun filmi olisi kehitetty.
Yksinäinen poliisi torkkui tuolillaan. Hänellä oli varmaan ollut pitkä yö.
Olin yllättynyt Veronican vastatessa. En ollut osannut varautua siihen ja jäin hetkeksi sanattomaksi. Hänen unisesta äänestään päättelin, että olin herättänyt hänet. Kiukku, jota olin häntä kohtaan kasvattanut edellisestä päivästä lähtien, haihtui ja minua alkoi hävettää, että olin herättänyt hänet, ja vieläpä jouluaamuna. Minulta kesti hetki ennen kuin löysin oikeat sanat ja sain jotenkin selvitetyksi asiani.
”Minä tulen”, Victoria sanoi, haukotteli ja päätti puhelun.
”Hyvää huomenta ja hyvää Joulua”, sanoi poliisi joka oli tullut ulos tupakoimaan.”
”Samoin sinulle. Näin sinut eilenkin, kun tulin soittamaan. Eikö aika käy pitkäksi yksin saarella?”
”Ei oikeastaan. Olen tottunut olemaan yksin. Minä luen kirjoja tai opiskelen. Täällä ei koskaan tapahdu mitään näin talvisin ja vielä vähemmän jouluna. Kesällä on erilaista, silloin meitä onkin kaksi.
Mutta mitä sinä teet täällä yksin tähän aikaan vuodesta?”
”Mistä tiedät, että olen yksin?”
”Näin kun saavuit. Teitä oli vain viisi, ja ne neljä muuta tunnistin saarelaisiksi.”
Kerroin hänelle että tarkoitukseni oli kuvata lintuja, mutta tähän mennessä olin kuvannut vasta itse kylää auringon laskiessa ja noustessa.
”No jokaisella on omat harrastuksensa.”
Kerroin intohimostani saariin, sekä saaresta jolta olin kotoisin.
”Minulle on kerrottu, että meri jäätyy siellä pohjoisessa. Miten ihmeessä te pääsette kulkemaan saarelta mantereelle?”
”Minun saarelleni kulkee yhteysalus kesät talvet. Mutta on monia joihin kulkeminen on hyvin vaikeaa tiettyyn aikaan vuodesta. Mutta juurikin talvella se on helpompaa. Tällöin nimittäin jäätä pitkin saattoi ajaa autolla.”
Häneltä kesti hetki vakuuttua siitä, että puhuin totta. Olin huomannut, että etenkin tropiikissa, maissa joissa ei koskaan satanut lunta, ihmisten oli vaikea kuvitella miten se saattaisi ylipäätään olla mahdollista.
Veronica oli siis tulossa. En tosin tiennyt milloin. En myöskään sitä, mitä hän aikoi tehdä ratkaistakseen nukkumiseen liittyvän ongelmani.
Ottaen huomioon pyhäpäivän ja yhteysalusten harvennetut vuorot, en uskonut hänen tulevan kovin pian. Siksi päätin tehdä kuvausmatkan saaren itäiseen osaan.
Aika kului kuin siivillä, ja ennen kuin huomasinkaan, oli jo miltei keskipäivä. Lähdin paluumatkalle lyhintä reittiä, joka kulki reilun kilometrin matkan saaren keskellä, vanhan majakan ja linnoitustornin vieritse.
Kun saavuin asunnolle, seinän takaa kauppiaan puolelta kuului puheensorinaa, naurua ja huudahduksia. Perhe oli kaikesta päätellen kerääntynyt joulunviettoon. Nyt ymmärsin sen, mitä kauppias oli sanonut Veronican miehestä. Mikäli äänet kuuluivat näin hyvin hänen puoleltaan, niin kaiketi ne kulkeutuvat rakenteiden läpi yhtä hyvin toiseenkin suuntaan. Kauppias oli tahtomattaan joutunut todistamaan Veronican ja Victorin riitoja.
Ajattelin minulle luvattua riisiateriaa ja vesi herahti kielelleni. Olin jopa tuntevinani sen tuoksunkin. Sitä odotellessani katoin pöydän. Korkkiruuvia etsiessäni tulin samalla tutkineeksi kaappeja ja laatikoita. Löysin vain joitakin henkilökohtaisia esineitä, mistä päättelin, että asunto oli tarkoitettu etupäässä turisteille vuokrattavaksi, ja vain toissijaisesti omistajansa omaan käyttöön. Panin myös merkille sen, kuinka siisti asunto oli. Ei ollut turhia koriste-esineitä keräämässä pölyä. Ei edes kaappien ja laatikoiden nurkkiin kertyneitä tarpeettomia tavaroita. Ei edellisten käyttäjien jättämiä ruoka-aineita, joiden viimeinen käyttöpäivä oli umpeutunut kenties vuosia aiemmin.
Kaikki tämä oli täydellisessä ristiriidassa sen sekasotkun kanssa jonka olin kohdannut asuntoon tullessani.
Lopulta löysin etsimäni, ja aloin valmistella salaattia kun oveen koputettiin. Tulija oli nuori tyttö – arvatenkin Martan lapsenlapsi. Hän antoi minulle kaksi muovikassia. Toisessa oli riisiannos ja toisessa oli pullo cavaa ja kaksi turronlevyä. Olin yllättynyt, sillä olinhan maksanut ainoastaan riisiannoksesta.
Pyysin tyttöä viemään kiitokseni ja hyvän joulun toivotukset Martalle. Ruokaa oli niin paljon, että siitä riittäisi tapaninpäiväksikin.
Silloin oveen koputettiin toistamiseen. Arvatenkin tyttö oli unohtanut jotain. Menin avaamaan, mutta ovella seisoikin nainen, jolla oli tummat, kiharat hiukset ja joka oli koristellut itsensä niin suurella määrällä erilaisia kaulakoruja, että näytti joulukuuselta. Hänellä oli vierellään suuri sähköpatteri, jonka hän oli kaikesta päätellen kantanut yksin satamasta asti, mikä selitti hänen hikisen ja lopen uupuneen olemuksensa.
”Olen Veronica. Tulin niin pian kuin vain pääsin”, hän sanoi väsyneellä äänellä.
”Huomasinkin heti, ettet ole joulupukki, vaikka näköjään toit joululahjan”, sanoin ja vilkaisin lämpöpatteria.
Veronica nauroi, mutta ei tehnyt elettäkään tullakseen sisälle, ennen kuin kehotin häntä käymään peremmälle.
”En häiritse kauaa. Toin tämän lämmittimen, jos vaikka se toimisi paremmin ja vilkaisen sitä vedenlämmitintä. Kyllä se varmaan toimii. Ainakin se toimi viime viikolla kun kävin siivoamassa ja petaamassa vuoteen.”
”Tuota, olin juuri aikeissa syödä jouluaterian. Jää toki vieraakseni. Ruokaa riittää kyllä hyvin kahdelle. Ei yhteysalus varmaan ihan heti lähde takaisin mantereelle.”
Veronica näytti olevan kahden vaiheilla. Tiesin, että alus vain kääntyi saarella vain palatakseen heti takaisin. Seuraava saapuisi kenties vasta tuntien päästä. Siitä huolimatta hän oli tullut tuomaan minulle lämpöpatterin. Se hämmästytti minua suuresti.
Eikö hänellä ollut muuta tekemistä näin jouluna. Miten hän oli ajatellut saada aikansa kulumaan seuraavaa yhteysalusta odotellessaan.
Varmaan hän oli haistanut hummeriaterian herkullisen tuoksun, koska suostui ehdotukseeni.
”Nimeni on Sven Mattsson, mutta sen sinä varmaan jo tiesitkin”, sanoin.
Ojensin käteni tervehdykseen mutta Veronica ei kiinnittänyt eleeseen huomiota vaan antoi minulle poskisuudelman. ”Veronica Mestre.”
”Nyt kun me olemme melkein kuin vanhoja tuttuja, voimme käydä joulupöytään.”
Oli outo mutta miellyttävä kokemus nauttia jouluateria ventovieraan ihmisen kanssa. Mallorcalle muuttoni jälkeen olin etupäässä viettänyt jouluni yksin. Tämä oli toivottua vaihtelua vuoden tylsimpään juhlaan. Mielikuviini joulusta kuului luminen maisema, perinteiset jouluruoat, kynttilät ja joulua viettämään kokoontunut suku. Mitään sen kaltaista en ollut kokenut vuosiin. Kaipasinko lapsuuteni jouluja? Kyllä kaipasin. Mutta se kaikki sellainen kuului menneeseen aikaan, eikä milloinkaan palaisi. Siltikin tunsin kiitollisuutta siitä, että olin saanut ne kokea.
Kun cavapullo oli miltei tyhjä ja jälkiruokamakeiset syöty, rohkenin kysyä Veronicalta miksi hän vietti joulun yksin.
”Sairaalassa pitää jonkun olla aina paikalla ja se joku olen minä. Perheelliset saavat viettää joulunsa kotona kun minä teen töitä.”
”Eikö se on ole aika epäreilua.”
”En tiedä, se kai kuuluu ammattiin. Yleensä jouluna on melko rauhallista ja sitä ehtii nukkuakin. Tosin viime yö ei ollut sellainen. Viisi nuorta ajoi autolla ulos liittymästä. Neljä heistä on nyt teholla, mutta yhtä emme kyenneet pelastamaan. Yhdeltä jouduimme amputoimaan vasemman jalan.”
Onneksi olimme jo syöneet, sillä veriset mielikuvat täyttivät ajatukseni. Näin mielessäni Veronican verentahrimassa työasussaan kirkkaasti valaistussa leikkaussalissa ja kuulin hengityskoneen kohinan ja pulsiometrin piirityksen. Se oli kuin kohtaus jonka olin nähnyt jossain elokuvassa tai tv-sarjassa.
”Kuinka surullista. Minä en ole nähnyt eläessäni yhtään vakavaa onnettomuutta. Miten siihen tottuu?”
”Kyllä kaikkeen tottuu. Se, että voi parantaa ihmisiä, on myös palkitsevaa.”
”Et siis ole nukkunut viime yönä?”
”En.”
Olin jo huomannut kuinka väsyneeltä Veronica näytti. Hänen silmänsä painuivat kiinni tavan takaa ja keskustelu takelteli.
Nyt minua todellakin hävetti se, että olin soittanut aamulla aikaisin ja herättänyt hänet omilla mitättömiltä tuntuvilla ongelmillani.
”Mitä jos menisit nukkumaan hetkeksi”, ehdotin.
”Mielihyvin, jos se ei sinua haittaa.”
”Ei ollenkaan. Minä pesen sillä välin astiat. Mihin aikaan yhteysalus tulee?”
”Kahden tunnin päästä.”
”Sitten sinulla on miltei kaksi tuntia aikaa nukkua. Herätän sinut hyvissä ajoin, niin että ehdit veneeseen.”
Autoin Veronicaa kantamaan sähköpatterin makuuhuoneeseen. Sinne saapuessaan näin hänen hämmästyneen ilmeensä.
”Mitä ihmettä. Mitä lakanoille on tapahtunut?”
Kerroin hänelle sekasotkusta jonka olin tullessani löytänyt, unohtamatta tupakantumppeja ja likaisia alushousuja.
”Victor!” Veronica sanoi. ”Hän on ex mieheni. Hänellä on vielä avain ja hän tulee tänne toisinaan kavereidensa kanssa. Olen todella pahoillani. En tiennyt.”
”Ei se mitään. Unohda koko juttu.”
”Se selittää kaasun. Victor sulkee vedenlämmittimen aina lähtiessään. Hänellä on sellainen tapa.”
Pestyäni astiat oli vielä tunti yhteysveneen lähtöön. Istuin nojatuoliin ja ryhdyin lukemaan kirjaa. Ennen kuin huomasinkaan, nukahdin kirja sylissäni. Heräsin tunteeseen, että kaikki ei ollut kuten piti. Veronica seisoi edessäni ja näytti hätääntyneeltä. Katsoin kelloa vain todetakseni että viimeinen yhteysalus oli jo lähtenyt.
”Hitto, pitääkö sinun mennä tänä yönä töihin?”
”Ei tänä yönä, vasta seuraavana.”
”No eihän sitten ole mitään hätää. Voit aivan hyvin jäädä yöksi. Minä nukun sohvalla.”
”Ei, siihen en suostu. Sinä olet maksava asiakas. Minä nukun sohvalla.”
Neuvottelun päätteeksi päädyimme sellaiseen ratkaisuun, että minä sain parivuoteen vasemman puolen ja hän oikean. Peitteen sen sijaan jouduimme jakamaan. Minä lupasin pyhästi olla tulematta hänen puolelleen sänkyä, jos vain hän lupaa olla kiskomatta peittoa päältäni.
Tyhjensimme illan mittaan toisenkin pullon cavaa. Veronica kertoi minulle nuoruudestaan Kastilia-La Manchan maalaiskylässä – Don Quijoten mailla. Minä kerroin saarestani Västerbottenin läänissä, josta tosin ei ollut kotoisin yhtään kuuluisaa kirjailijaa kuten Cervantes.
Ilmalämpöpumppu ei kohissut sinä yönä, kuulin vain Veronica vaimean tuhinan ennen kuin nukahdin. Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan, ja syy miksi heräsin, oli lokkien äänekäs kinastelu. Olin nähnyt unta lapsuuteni kalaretkestä veljieni kanssa.
Veronican puoli vuodetta oli tyhjä. Hän oli lähtenyt hyvästejä jättämättä.
Aamiaisen nautittuani kävelin kameroineni vailla päämäärää. Vajaan kahden kilometrin pituisella saarella ei voinut eksyä. En saanut Veronicaa mielestäni. Minulla oli sellainen tunne kuin jotain olisi jäänyt kesken – jotain tärkeää. En vain oikein tiennyt mitä se olisi voinut olla.
Saarella ei ollut juurikaan sen enempää elämää kuin sinne saapuessani. Joitakin kalastajia puuhasteli satamassa ja joitakin vanhoja pariskuntia käveli kaduilla. Poliisi oli vaihtunut. Tällä kertaa aseman edustalla tupakoi nuori poliisimies.
Illalla menin katsomaan auringonlaskua majakalle saaren läntisessä kärjessä.
Aamulla heräsin koputukseen. Kiiruhdin puolipukeissa avaamaan. Ovella seisoi Veronica. Hän näytti yhtä aikaa väsyneeltä ja nolostuneelta.
”Anteeksi, minun ei kai olisi pitänyt tulla.”
”Halusit varmaan taas jakaa vuoteen kanssani.”
”Kyllä”,Veronica vastasi.
