Aamulla heräsin jälleen kerran raatihuoneen kellon tuttuihin lyönteihin. Laskin ne, ja niitä oli kahdeksan. Tunsin oloni levänneeksi.
Nyt kun olin saanut äitini asunnon selvitettyä, jäljelle jäi vielä ne kaksi muuta rakennusta sekä piharakennus.
Minulla oli melko tarkka kuva siitä, mitä ne pitäisivät sisällään.
Kyöpeliin en edes ajatellut vilkaista. Sinne on varastoitu isoäitini tavaroita. Niitä sellaisia, joita perilliset eivät olleet raaskineet heittää pois, mutta eivät myöskään tienneet mitä niille tekisivät.
Raatikon puolella on yksi huone, jonka sisältöä olin ajatellut vilkaista. Äitini oli kasannut sinne kaiken sen, mitä hän ei ollut minnekään muualle saanut mahtumaan. Hän ei elämänsä aikana ollut heittänyt juuri mitään pois. Siellä olivat yhä monet sellaiset esineet, jotka muistin lapsuudenkodistani.
Tilaa olisi tietenkin ollut paljon suuremmalle tavaramäärälle, sillä Raatikossa on neljä tilavaa huonetta, joista äitini on vallannut sen kaikkein pienimmän.
Silloin kun rakennus oli alkuperäisessä asussaan valokuvaajan ateljeena, kadunpuolen julkisivua peitti suuri kalteva lasiseinä, jonka kautta sisälle rakennukseen saatiin maksimaalinen määrä päivänvaloa. Myöhemmin lasiseinä poistettiin ja sen tilalle asennettiin kolme suurta näyteikkunaa.
Kun kaupunkiin rakennettiin voimalaitos, äitini lapsuuden retkeilypaikat tuhottiin, kauniit rantakalliot räjäytettiin ja niiden tilalle tuli öljysatama. Voimalaitostyömaan toimisto oli joitakin vuosia isoäitini liikehuoneistossa. Siellä istui vakavailmeisiä kravattikaulaisia miehiä työpöytänsä ääressä.
Sen jälkeen, kun nämä herrat olivat muuttaneet muualle, uudempiin ja parempiin toimitiloihin, seuraava vuokralainen oli jotakin aivan päinvastaista. Elettiin nimittäin kuusikymmenlukua ja hippiliikkeen pioneerit löysivät tiensä jopa Pohjanmaan pikkukaupunkeihin.
Harmaat ja tupakansavun kellastamat seinät maalattiin räikein värein, ja niille ripustettiin julisteita, jotka esittivät kuuluisia artisteja pukeutuneina outoihin, kiilteleviin asusteisiin.
Putiikissa, joka isoäitini liikehuoneistoon avattiin, myytiin leveälahkeisia farkkuja ja räikeän värisiä t-paitoja. En ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. ”Amerikan haihatuksia”, isoäiti sanoi ja nyrpisteli nenäänsä, mutta minä ihailin kaikkea näkemääni ja toivoin salaa, että äitini ostaisi minulle sellaiset leveälahkeiset housut. Sitä hän ei tietenkään tehnyt.
Musiikki soi niin kovalla, että oli vaikeata puhua ja kuulla mitä toinen sanoi. Joku mainitsi nimen Beatles, ja se sana jäi pysyvästi mieleeni.
Pian noiden aikojen jälkeen hippiliike normalisoitui ja sen mukanaan tuomat muotivirtaukset löysivät tiensä kaikkialle muuallekin. Raatikon kauppa sulki ovensa, ja tätini ja äitini maalasivat seinät maalarinvalkoisiksi.
Huone, missä äitini tavarat ovat, on ääriään myöten täynnä pahvilaatikoita. Nurkassa seisovat isoäitini vanhat kangaspuut. Yhdellä seinällä on kirjahylly, joka on täynnä kirjoja, niitä jotka eivät olleet päärakennukseen mahtuneet.
Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä pahvilaatikot saattaisivat sisällään pitää, mutta oli selvää, että kaikki ne oli avattava.
Löysin vanhoja pannuja ja kattiloita, astioita ja kahvikuppeja. Tarjoiluvateja ja saviruukkuja. Leluja jotka muistin lapsuudestani. Kukkaruukkuja, vanhoja kirjoituskoneita, radioita ja kameroita. Piirustusrullia, matonkuteita ja äitini vihreä, Singer-merkkinen ompelukone, jolla minäkin opettelin lapsena ompelemaan.
Mitkään näistä esineistä eivät minua kiinnostaneet, sillä etsin valokuvia ja asiapapereita.
Aikani pengottuani löysin vanhoja koulutodistuksia, asuntolainasopimuksia, kauppakirjoja ja äitini ja isäni avioeropäätöksen. Löysin myös nipuittain rakennuspiirustuksia ja rakennuslupahakemuksia. Ammattijulkaisuja ja lehtileikkeitä.
Otin joistakin dokumenteista valokuvia ja suljin ne takaisin laatikkoon, jossa ne olivat olleet. Löysin myös muutaman valokuva-albumin, jotka pelastin talteen.
Kangaspuiden ja seinän väliin oli työnnetty kaksi suurta piirustuskansiota. Niissä oli piirroksia minusta ja veljestäni Matsista silloin kun olimme aivan pieniä. Vaikutti siltä, että ruuhkavuodet olivat vieneet äidiltäni ajan ja halun piirtää nuorempia sisaruksiani.
Kansioissa oli myös muita, kunnianhimoisempia taideteoksia, joista selvästi näki, että ne olivat äitini aikaansaannoksia. Hänellä oli aivan oma erityinen muotokielensä ja värimaailmansa.
Äiti oli myös säilyttänyt teknisen opiston aikaisia piirustuksiaan. Taidolla piirrettyjä ja taitavasti väritettyjä julkisivupiirustuksia, ajalta jolloin rakennusinsinöörit ja arkkitehdit olivat vielä puoliksi taiteilijoita, eivätkä tyylitajuttomia nörttejä kuten nykyisin.
Löysin myös paljon hänen tekemiään hahmotelmia porteista, aidoista ja muista koristeellisista yksityiskohdista päiväkoteihin ja kouluihin, joiden parissa hän oli työskennellyt koko työuransa ajan.
Ja sitten suureksi yllätyksekseni löysin useita erilaisia versioita Rauman kaupungin tienvarsikyltistä, jossa toivotetaan tulijoille rauman kielellä: ”Ol niingon gotonas”.
Vasta nyt ymmärsin, että sekin oli äitini suunnittelema, ja sain selityksen sille, miksi me olimme menneet koko perhe poseeraamaan tuon kyltin eteen. Olin niin pieni, että muistan vain istuneeni kalliolla isäni ottaessa valokuvaa. Harmi etten ole löytänyt tuota kuvaa mistään.
Pelastin yhden piirustuskansioista. Kaikki muu jouti kaatopaikalle. Sammutin välkehtivät loisteputkivalaisimet ja suljin liikehuoneiston vihreän oven vihoviimeisen kerran.
