8. Kahdeksas osa

Raatihuoneen kellon lyödessä yhdeksän kertaa istahdin ruskealle nahkasohvalle. Minusta tuntui, etten ollut saanut mitään hyödyllistä aikaiseksi, mutta silti tunsin itseni perin pohjin uupuneeksi.

Olin laittanut eteeni Alvar Aalto-sohvapöydälle aivan liian korkean pinon äitini kirjoja mukaani otettaviksi. Kirjapinoa pitäisi siis vielä karsia, sillä en millään saisi sitä kaikkea mahdutettua pienen asuntoni kirjahyllyille.

Veisin ainakin muinaiskreikkalaiset ja venäläiset klassikot, Tolkienin kirjojen juhlapainokset, Fanny Hillin, Decameronen, Don Quijoten, Canterburyn tarinat. Loppujen valitseminen ei tulisi olemaan helppoa.

Seinän vieressä, sohvaa vastapäätä, on musta keinutuoli, jonka päällä on vaaleanpunainen kaitaliina, ja seinällä, sen takana, tummasävyinen ryijy. Kakluunin vieressä on tummanruskeaksi petsattu pyöreä pöytä, jossa on koristeelliset sorvatut jalat. Kutsumme sitä nimellä kastepöytä, sillä sen yllä meidät on kastettu.

Lapsuudessani kastepöydän paikalla oli isoisäni ruskea arkistokaappi. Sen avainta säilytettiin kirjoituspöydän laatikossa, ja utelias kun olin, tutkin kaapin sisältöä sillä välin kun isoäitini oli töissä.

Kaikkein eniten minua kiinnosti isoisäni postimerkkikokoelma. Ruotsin kuningas ja englannin kuningatar tulivat minulle näin tutuiksi. Opin myös, että on maita, joita kutsutaan nimillä Magyar ja Helvetia.

Siinä missä nykyisin on äitini musta keinutuoli, oli aiemmin siro valkoinen jugendpöytä tuoleineen. Sitä käytettiin silloin kun isoäidille tuli kahvivieraita. He olivat isoäitini ikäisiä naisia. Ompeluseuraksi hän sitä kutsui. Minä sain mehua ja Marie-keksejä keittiön puolella.

Seinän vierellä oli valkoiseksi maalattu, sivustavedettävä sohvasänky, jossa oli sorvatut jalat ja pinnat. Tässä sohvassa minä nukuin silloin kun olin isoäidin luona. Myöhemmin jouduin jakamaan sen veljeni kanssa.

Talvella minua pelotti nukkua yksin, sillä talosta kuului outoja ääniä, rahinaa ja napsahduksia. ”Pakkanen se vain nurkissa paukuttelee”, isoäiti vakuutteli minulle. Olin jo mielessäni kuvitellut, että kykloopit kellarissa hakkasivat lattiaan.

Joskus, kun en saanut unen päästä kiinni, hän paneutui viereeni ja kertoi minulle tarinoita menneiltä ajoilta. Sota-ajasta, ja siitä kuinka sen jälkeen perhe kierteli ympäri Suomea isoisäni töiden perässä. Hän kun rakensi uudelleen kouluja ja sairaaloita, jotka ryssät olivat pommittaneet hajalle.

Hän kertoi veljestään, joka vei kuorma-autolla isoveneen jäämeren lohiapajille. Sinne ne jäivät talo ja se hyvä vene, kun Petsamo menetettiin.

Laukkuryssästäkin hän kertoi. Siitä joka nai isoisoäitini äidin. Miehestä jonka kerrottiin tulleen jostain kaukaa Itävalta-Unkarista.

Kaikenlaisia vanhoja tarinoita isoäitini minulle kertoi, kun olin lapsi. Niistä tarinoista muodostin oman maailmankuvani ja ne herättivät minussa halun nähdä maailmaa ja kokea seikkailuja.

Aamuisin katseeni kiinnittyi aina ensimmäiseksi suureen Välimeren karttaan, joka oli ripustettu vitriinin yläpuolelle.

Talon tapettien alle oli liisteröity vanhoja merikortteja tilkkeiksi, ja erään remontin yhteydessä isoisäni liuotteli erään niistä varovasti irti tapetista ja kehystytti sen.

Aluksi minä kuvittelin, että se mikä on merta, onkin maata. Myöhemmin minulle selvisi, että saareksi luulemani olikin meri, joka oli nimeltään Välimeri. Aivan kartan keskellä oli suuri saappaan muotoinen niemi, joka oli nimeltään Italia. Sinne missä oli merta, oli piirretty koristeellisia suuntaruusuja, joista lähtevät säteet risteilivät keskenään karttalehdellä, jotta merenkävijät saattaisivat kulkea niitä pitkin turvallisesti satamasta toiseen. Näin minä lapsen mielessäni ajattelin.

Vitriinissä, kartan alla, oli vanhoja nahkakantisia kirjoja. Yksi niistä jäi elävästi mieleeni. Sen nimi oli Suomen kansan satuja ja tarinoita. Sen teksti oli painettu paksulle paperille suomalaisilla puustaaveilla – kuten isoäitini niitä harakanvarpaita nimitti. Minä olin juuri oppinut lukemaan, mutta nämä koukeroiset kirjaimet olivat niin monimutkaisia, että minulle ne olivat kuin jotain vierasta kieltä. Isoäiti sen sijaan luki niitä sujuvasti ääneen.

Tarinoihin oli kaikkiin jokin opetus kätkettynä, mutta maailma josta ne kertoivat, oli niin erilainen, kuin se jossa minä elin, että minun oli vaikea ymmärtää, miksi satujen henkilöt käyttäytyivät kuten he tekivät.

Siinä kohdin missä minä nyt istun, oli isoisäni kirjoituspöytä. Se oli sijoitettu poikittain seinään nähden, kahden ikkunan väliin, joiden ikkunalaudat kukkivat punaisenaan pelargoneja, jotka olivat isoäitini silmäterä ja ylpeyden aihe. Sekin oli sellainen oikea kirjoituspöytä, samaan tapaan kuin isoäitini kirjoituspöytä verannalla, mutta vain miehisempi. Se oli valmistettu tammesta, ja siihen kuului jousitettu toimistotuoli, jossa oli lapsena kiva keikkua ja pyöriä kuin karusellissa.

Lapsena eräs lempikirjoistani oli Gunnel Linden kirjoittama satukirja Keinutuolimatka. Se kertoo tytöstä, joka yksin kotiin jäätyään tekee keinutuolimatkan korkkimattomerellä.

Näen yhä vieläkin mielessäni kirjan kannen. Keltaiseen takkiin pukeutuneen tytön, joka jalaksella seisten antaa vauhtia vanhanaikaiselle, korkeaselkänojaiselle keinutuolille. Nallekarhun istumassa tuolilla ja lihavia kaloja kurkkimassa räsymaton reunalta.

Minä olin tuo tyttö, joka yksin ja vaaroja uhmaten matkusti isoäitini suurella keinutuolilla mattosaarelta toiselle.

Isoisän suuri kirjoituspöytä oli minulle Aarresaari. Pöydän alla sijaitsi luola, jonne saatoin piiloutua kykloopeilta. Aarresaarella oli myös tuolikaruselli. Siihen noustaessa piti varoa, jotteivät kalat puraisseet varpaisiin. Ja kun oikein tarkkaan kuunteli, saattoi kuulla seireenien laulun horisontissa siintävältä Valkoiselta pöytävuorella. Ne olivat petollisia olentoja, joita piti varoa.

Kerrottiin myös, että Valkoisen pöytävuoren ja Sohvasaaren välisessä salmessa piileskeli Kharybdis, ja sohvatyynyjen alla väijyi hirvittävä Skylla. Sinne ei ollut rohkeimmillakaan matkaajilla asiaa.

Vaarallinen tehtävä, jota keinutuolimatkaaja oli lähtenyt toteuttamaan, oli tutkia aarteita joita Aarresaaren lukuisat kaapit, laatikot ja salalokerot sisälleen kätkivät. Se oli vaativa tehtävä, joka tuli suorittaa ennen kuin isoäiti palaisi pankista, ja ilman että kykloopit haistaisivat tunkeilijoiden läsnäolon, sillä silloin nämä alati nälkäiset jättiläiset ryömisivät esiin kätköistään ja saattaisivat syödä suihinsa nallekarhun.

Työpöydän laatikoissa oli paljon kaikenlaista kiinnostavaa. Isoisäni tavarat olivat juuri siinä järjestyksessä, kuin hän oli ne jättänyt. Minua kiehtoivat kovasti mitalit ja vanhat kolikot. Yhden laatikon perällä oli pistoolin patruunoita. Ne olivat kuin rasiallinen kurkkupastilleja, siististi pakattuina pahvirasiaan.

Pöydällä seisoi isoisäni asennuttama musta puhelin. Isoäitini ei sillä paljoa soitellut, ei ainakaan muita kuin paikallispuheluja. Soittaminen oli tuohon aikaan kallista lystiä. Kesäisin tätini soitteli sillä usein virka-asioitaan. Nämä puhelut olivat miltei aina kaukopuheluita, jotka piti ensin tilata puhelun välittäjältä. Vasta kun tämä oli yhdistänyt puhelun, saattoi puhua vastaanottajan kanssa. Usein tietenkin kävi niin, että puhelun vastaanottajaa tavoitettu, ja silloin ei auttanut muu kuin yrittää myöhemmin uudelleen.

Puhelun päätettyään tätini soitti toistamiseen keskukseen, kysyäkseen paljoko puhelu maksoi. Summan hän sitten talletti isoäidin rahakukkaroon, jota tämä säilytti ruokahuoneen komerossa.

Pronssinen valaisin, joka roikkuu salin katossa, on sama, joka oli pöydän yllä isoäitini eläessä. Sen kuulemma omistaa jompikumpi veljistäni, en tiedä kumpi.

Alun perin katto oli peitetty pinkopahvilla. Kahdeksankymmenluvun remontissa pahvi poistettiin ja sen alta paljastuneet leveät mäntylaudat jätettiin näkyville. Enoni nyppi pois kaikki pinkopahvin nupit, ja laudat lakattiin. Aina kun jokin iso rekka ajaa talon ohi näkee auringonvalossa kuinka hienoa pölyä tihkuu lautojen raoista.