Tässä on jatkoa aloittamalleni dekkarille. Nyt näyttämölle astuu tehtaan omistaja Urho Karhula joka sekaantuu tappelunnujakkaan, mistä on seurauksena paljon lasinsiruja. Paikalle saapuu myös riskostutkija Carlos Korhonen, joka epäilee ettei Urholla ole aivan puhtaita jauhoja pussissaan.
Tehtaan omistaja ja patruunaksi itseään kutsuva, Urho Karhula ajoi Volvollaan jalkapallokentän vieritse ja kääntyi kyläkaupan kohdalta tehtaan pihalle.
Hän pysähtyi portinvartijan kopille ja kiroili mielessään. Traktorikuski oli taas kasannut lumet vääriin paikkoihin. Aivan sama montako kertaa sille tollolle asian selitti. Sitä paitsi se saamaton serkkupoika ei ollut vieläkään luonut lumia pihakäytäviltä.
Heti kun selkänsä käänsi, mikään ei toiminut kuten oli sovittu. Patalaiskoja ja vastuuttomia koko sakki.
Urho vilkaisi tornin kelloa ja omaa Rolexiaan. Tornin kello oli taaskin jo miltei viisi minuuttia jäljessä. Ei auttanut vaikka mitä teki. Kerrottiin, että edellisten patruunoiden aikana, silloin kun tehdas yhä toimi, koko kylä eli tehtaan kellon mukaan, olipa tämä sitten kuinka väärässä ajassa tahansa.
Oli selvääkin selvempää, että näin tehtiin, sillä porttivahti avasi portin tehtaan kellon mukaan, ei omansa. Nykyisin palkolliset seurasivat numeroita puhelimensa näytöllä, ja ajoittivat taukonsa niiden mukaan, eikä työnantajalla ollut asiaan nokan koputtamista.
Silloin Urho huomasi, että tehtaan torni oli jollakin tavoin erilainen kuin tavallisesti. Hän mietti hetken, mitä se saattaisi olla, kunnes käsitti, että parvekkeen valkoisen oven tilalla oli musta aukko.
”Siivoojan surkimus on tietenkin jättänyt oven auki!” Urho manaili mielessään. Nyt kun hän tiesi, kuka syyllinen oli, hän vyörytti kaiken raivonsa laiskan ja työtä vieroksuvan thaimaalaisnaisen niskoille. ”Minunko on kaikesta huolehdittava. Kehenkään ei nykyisin voi luottaa. Eivät osaa edes ovea perässään sulkea.”
Urho pysäköi Volvon omaan yksityiseen autotalliinsa tehdasrakennuksen pohjoiskulmalla. Se oli tilava neljän auton talli, johon autojen lisäksi mahtui pesutila, sekä saksinosturi. Tallin toisella sivustalla oli erillinen verstas, jossa kaikenlaiset avaimet ja hylsysarjat kiiltelivät uutuuttaan.
Eräs asukkaista, joka oli juuri lähdössä töihin, kun Urho kiiruhti salkkuineen parkkihalli läpi, huusi jotain hänen peräänsä. Urho ei ollut kuulevinaan. Nämä halusivat kaiken aikaa valittaa milloin mistäkin mitättömästä asiasta. Varatkoon, hitto vieköön, ajan toimistolle. Sihteeri kirjaisi kyllä kaiken yksityiskohtia myöten käsiteltäväksi seuraavassa taloyhtiön hallituksen kokouksessa.
Kun Urho astui hissin ovesta, hän näki varikset. Ne olivat löytäneet palasokeriastian ja maitotetrat, ja olivat sokerihumalassaan levittäneet kaiken kokoushuoneen pöydän kiiltävälle lakkapinnalle ja paskoneet vaaleita läikkiä mustille nahkaverhoiluille tuoleille.
Raivostuneen ja kiroilevan Urhon nähdessään varikset lensivät hädissään ulos oviaukosta yhtä lukuun ottamatta. Varisparven tyhmin räpisteli raakkuen kokoussalissa jättäen ulosteläikkiä yltympäri huonetta. Lopulta se löysi turvapaikan keittiön yläkaapin päältä.
”Kuka tämänkin siivouksen maksaa?” Urho manasi.
Löydettyään lattialuutun siivouskomerosta, Urho aloitti kiivaan taistelun typerää luontokappaleita vastaan, sillä seurauksella, että sai rikottua puolisen tusinaa olutlasia ja Mokka masterin lasisen pannun. Otsasuoni tykytti Urhon punakoilla kasvoilla, ja hän tunsi suorastaan eläimellistä raivoa typerää varista kohtaan.
Lopulta varisparka näki avoimessa oviaukossa ainoan mahdollisen pakoreitin ja kuuluvan rääkäisyn saattelemana lennähti vapauteen.
Vasta silloin Urho huomasi parvekkeella makaavan silmättömän ruumiin ja valahti kertaheitolla kalmankalpeaksi. Hän olisi halunnut unohtaa sen mitä oli juuri nähnyt, poistua paikalta ja teeskennellä, ettei mitään ollut tapahtunut. Mutta ei hän voinut niin tehdä. Hänhän oli se, joka johti orkesteria. Hänen tuli toimia järkevästi ja antaa määräyksiä. Ei ollut hänen tehtävänsä siivota varisten aiheuttamaa sotkua, eikä kuljettaa ruumishuoneelle vainajia. Onneksi ei ollut.
Siksi Urho ryhdistäytyi ja nousi hissillä toiseksi ylimpään kerrokseen, missä hänen yhtiönsä toimisto sijaitsi.
Sihteeri oli työhuoneessaan kuten aina. Huoneen seinää peitti suunnattoman suuri pyöreä ikkuna, joka toimi kellotauluna. Huoneen jäljelle jäävät seinät oli ahdettu täyteen arkistolaatikostoja. Tila sai Urhossa aikaan klaustrofobisia tuntemuksia, ja siksi hän käski yleensä sihteeriään tulemaan omaan ylimmän kerroksen toimistoonsa, tai kertoi asiansa puhelimitse.
”Missä Helena on?” Urho töksäytti.
Helena oli Urhon vaimo, tehdasta hallinnoivan kiinteistöyhtiön suurin osakas, sen hallituksen puheenjohtaja sekä rakennus- ja kunnossapitoyrityksen tekninen johtaja.
Sihteeri, Ulla nimeltään, oli puolestaan Helenan pikkuserkku. Näin yhtiön johto pysyi saman suvun hallinnassa.
”Helena lähti kaupungintalolle. Hänellä on kokous rakennusvalvonnan kanssa. Hän tulee toimistoille vasta lounaan jälkeen.”
Kokoustilojen siivoamisesta huolehtiminen lankesi siis sihteerin harteille.
”Soita sille siivousfirman naiselle, ja käske niiden tulla lentäen siivoamaan kuudennen kerroksen kokoushuone. Sotku on heidän oma vikansa, joten turha yrittää laskuttaa siitä. Olivat jättäneet oven auki, ja variksen perkeleet ovat sotkeneet kaiken.”
Ullalla oli jo puhelin kädessään, kun hän huomasi esimiehensä muuttuneen ilmeen.
”Ai niin! Parvekkeella on kuollut mies.”
”Pitänee kai ensin soittaa poliisit paikalle”, Ulla ehdotti. Ajatus ruumiista muutamaa kerrosta alempana sai kylmät väristykset kulkemaan pitkin selkää.
”Aivan, aivan. Tee kuten parhaaksi näet. Olen toimistolla kahteentoista. Sitten lähden kauppakamarille. Lounastan siellä.”
Urho käveli ripein askelin hissille ja nousi yhden kerrosvälin omaan viihtyisään ja tilavaan toimistoonsa.
Keskellä huonetta oli suuri jalopuinen toimistopöytä. Sen takana oli musta nahkainen toimistotuoli, jolla oli leveyttä miltei yhtä paljon kuin korkeutta. Vastakkaisella puolen pöytää oli kaksi käsinojatonta ja epämukavan näköistä puutuolia asiakkaille. Pöytä oli täynnä paperipinoja ja avoimiksi levitettyjä rakennuspiirustuksia.
Huoneen yhdessä nurkassa sijaitsi kylpyhuone, jonka vieressä oli makuualkovi. Vastapäisellä seinällä oli arkistohuone, ja näiden välissä portaikko.
Hissin viereen oli sijoitettu seurusteluryhmä. Neljä ylellistä nojatuolia ja matala sohvapöytä. Pöydällä Urhoa odottivat valtakunnan tärkeimmät sanomalehdet, jotka sihteeri oli sinne kiikuttanut heti ensitöikseen aamulla.
Urho jätti salkkunsa nojalleen tuolia vasten ja meni kaapistolle jonne oli sijoitettu kahvikone. Se hurautti tuoksuvan ja aromikkaan kahvikupillisen. Juuri sellaisen jolla ihmisen saattoi olettaa aloittavansa raskaan työpäivän.
Höyryävä kahvikuppi kädessään hän meni ikkunan eteen ja loi katseensa järvelle. Näkymä oli harmaa ja ikävä. Ohut jääpeite oli sulanut ilmojen lämmettyä ja järvi aaltoili nyt tummana ja masentavana.
”Näyttää siltä ettei tämäkään talvena tule kunnon hiihtokelejä”, Urho pohti.
Sitten hän istui upottavaan nojatuoliin, otti käteensä lehdistä päällimmäisen ja luki tärkeimmät artikkelit. Työllisyys oli parantunut edellisestä vuodesta. Työllisiä oli nyt yli 50000 enemmän kuin edellisenä vuonna. Saddam Hussein oli kuulemma hirtetty kotikylässään, jossa hän oli piileskellyt. Ja edelleen vatvottiin Jukka S. Lahden murhaa, joka oli tapahtunut melkein kuukausi aiemmin.
Kun hän oli uppoutunut Kauppalehden talousuutisiin, sihteerin puhelu häiritsi Urhoa kesken mielenkiintoisen artikkelin pörssikurssien tulevan vuoden kehitysnäkymistä.
”Rikoskonstaapeli Korhonen haluaa puhua kanssasi.”
Urho vilkaisi kelloaan ja manasi mielessään.
”Laita hänet hissiin ja lähetä ylös. Kerro että minulla on hänelle puoli tuntia. Sitten minun täytyy lähteä.”
Yleensä vieraat laitettiin kulkemaan ylös portaita pitkin, mutta rikospoliisin kanssa oli parasta olla hyvissä väleissä.
Yleensä kun rikospoliisi mainittiin, Urho muisti omat laman jälkeiset talousrikostutkintansa, kun häntä epäiltiin milloin mistäkin rikoksesta.
Hissi kilahti ja Urho meni avaamaan oven. Hissistä astui ulos mies, joka sai ahtaan hissin näyttämään vieläkin ahtaammalta.
”Carlos Korhonen”, mies sanoi matalalla basso äänellä. ”Rikostutkija.”
”Huomenta. Saako olla kupillinen kahvia?”
”Kiitos.”
Kun tulija istui mustaan nahkaverhoiltuun nojatuoliin, se protestoi äänekkäästi miehen painon alla.
”Hyvät näköalat täältä. Paljon paremmat kuin minulla B-rapussa.”
”Asut siis tehtaalla?”
”Vuokralla. Siitä lähtien kun erosimme, viime vuonna.”
Kahvikuppi katosi miltei kokonaan Carloksen leveää leukaa peittävään tuuheaan partaan. Hän joi sen tyhjäksi yhdellä siemaisulla, pyöritteli kuppia kädessään nautiskellen kahvin aromista, ja laski sen lopulta lautaselle.
”Varsin kelvollista”, hän totesi mietteliäästi ja kaivoi sen sanottuaan takkinsa taskusta mustakantisen muistikirjan aivan kuin poliisisarjoissa oli tapana. Sitten hän etsiskeli pitkän tovin kynää, kunnes löysi sen lopulta takkinsa rintataskusta. Kynän löydettyään Korhonen alkoi selailla muistikirjaansa mitään sanomatta.
Urho alkoi hermostua. Hän oli tottunut menemään suoraan asiaan – mitä pikemmin sen parempi. Sen lisäksi hän oli tottunut jyräämään omat ajatuksensa läpi jo heti ensiminuuteilla ennen kuin kukaan muu ehtisi sekoittamaan pakkaa. Mutta nyt hän ei uskaltanut sanoa mitään.
”Urho Karhula”, poliisi sanoi. ”Saisinko nähdä henkilötodistuksesi?”
Urho meni vaateripustimelle ja otti takkinsa taskusta lompakkonsa. Hän oli varma siitä, että tämä poliisi oli tietoinen hänen talousrikoshistoriastaan ja se liittäisi hänet automaattisesti epäiltyjen listalle. Mitään sanomatta hän ojensi ajokorttinsa Korhoselle. Tämä kirjoitti ylös henkilötunnuksen ja ojensi kortin takaisin.
”Kiitos. Minulle on sanottu, että te löysitte ruumiin kokoustilan parvekkeelta. Pitääkö se paikkansa?”
”Kyllä.”
”Kertoisitteko omin sanoin mitä panitte merkille.”
Urho kertoi kuinka oli nähnyt avoimen oven, ja kuinka oli mennyt kokoustilaan. Hän kertoi variksista ja sen, kuinka oli nähnyt kuolleen miehen maksamassa parvekkeella.
”Ymmärsinkö oikein, että ovi oli jo auki silloin kun menit sinne? Sinä et siis avannut parvekkeen ovea.”
”No en hitossa avannut. Ne hemmetin siivoojat sen oli jättänyt auki”, Urho kivahti. Hän tunsi taas suuttumusta siivoushenkilökunnan saamattomuuden vuoksi.
”Tässä ei nyt jokin täsmää.”
”Miten niin ei täsmää? Et kai kuvittele, että minä käyn availemassa ovia ja päästämästä variksia sisälle.”
”En minä sellaista ole väittänyt.”
Carlos katsoi Urhoa silmiin ja odotti kärsivällisesti.
”Sanoin, että jokin ei täsmää, koska sihteerinne mukaan sauna oli viimeksi vuokrattu viime torstaina. Tilat oli siivottu heti seuraavana aamuna. Mikäli siivooja olisi tuolloin jättänyt oven auki, kokoushuoneessa olisi nyt paljon kylmempää kuin mitä siellä on. Näinä neljänä päivänä on ollut pakkasta, mikä täsmää täysin kuolleen jäätymisasteeseen, mutta ei oven aukioloon. Sen on aukaissut joku tänä aamuna. Jos se et ollut sinä, niin kuka se olisi voinut olla?”
”Siitä minulla ei ole aavistustakaan. Tiedän ainoastaan, että ovi oli auki kun tulin tehtaalle.”
”Onko sinulla tietoa siitä, kuka vainaja saattaisi olla?”
”Miten minä sen muka voisin tietää. En jäänyt katselemaan.”
”Etkä siis myös koskenut mihinkään?”
Carlos selaili muistikirjaansa, mikä sekin sai Urhon hermostumaan. Hän vilkaisi kelloansa. Oli jo miltei aika lähteä kokoukseen, mikäli ei halunnut saapua myöhässä, mutta tällä jättiläismäisellä poliisilla ei näyttänyt olevan kiire minnekään.
”Sihteerinne mukaan kokoustila oli siivottu heti seuraavana aamuna, eli perjantaina. Siellä on kuitenkin ollut jonkinlainen tappelu tämän jälkeen. Huonekaluja on siirrelty, on rikkinäisiä esineitä ja lasinsiruja on kaikkialla. Tiedätkö jotain siitä?”
Urho sai vain vaivoin pidettyä itsensä rauhallisena.
”Tuota, se taitaa olla minun syytäni. Minulla oli pieni taistelu yhden viheliäisen variksen kanssa. Siis ennen kuin näin sen ruumiin.”
”Kuvailisitko miten se kaikki tapahtui”
Urho vilkaisi jälkeen kelloaan.
”Onko sinulla kiire?”
”Pian alkaa olla.”
”Olemme jo miltei loppusuoralla. Kertoisitko nyt mitä teit varikselle.”
”En minä sille mitään tehnyt. Hätistin sen vain ulos.”
”Ja kaikki se sekasorto vain yhden varisparan vuoksi?”
Urho ei vastannut ja onneksi juuri sillä hetkellä Carloksen puhelin soi.
”Meillä on näköjään toinenkin vainaja. Sanooko nimi Tauno Vitkala sinulle jotain?”
Nyt Urho tiesi varmasti, että oli turhaa yrittää ehtiä lounaspalaveriin.
Kertomuksen aiempaan osaan pääset tästä.
