Jussi istuskeli penkillä ja nautiskeli lämpimästä auringonpaisteesta. Vihdoinkin ilmat olivat alkaneet kunnolla lämmetä. Hän nojautui taaksepäin ja nosti katseensa taivaalle. Lokit kaartelivat valkoisina läiskinä sinisellä ja pilvettömällä taivaalla. Jussi siristi silmiään erottaakseen, olivatko ne meri-, nauru-, kala- vai kenties selkälokkeja, mutta valkoiset läiskät pysyivät valkoisina läiskinä.
Pelko siitä että hän menettäisi näkönsä käväisi taas hänen mielessään. Toinen asia joka vaivasi Jussia olivat ne oudot vatsakivut, joiden takia hän heräsi useita kertoja yössä. Tämä jälkimmäinen asia pelotti häntä enemmän kuin edellinen. Näön sumentuminen oli tavallaan siunaus. Haravoimaton nurmikko, paperit ja tupakan tumpit ja hiekoitushiekka, jonka poistamiseksi Joonas ei ollut tehnyt elettäkään, häiritsivät häntä vähemmän. Mutta silti Jussi tiesi että ne olivat siinä ja että työt kasaantuivat kun niitä ei hoidettu.
Eivät ne tietenkään edes olleet hänen töitään eivätkä hänen asiansa – eivät enää. Nyt ne kuuluivat sille lihavalle huoltomiehelle, joka tuolta taas puuskutti ylös loivaa mäkeä.
Kaikki oli muuttunut paljon huonompaan suuntaan kun heidät talonmiehet olin siirretty kunnalliseen yritykseen. No häntä, Jussia, tuo siirto ei ollut enää koskenut. Hänet oli vapautettu tehtävistään, kuten hän itse tapasi sanoa.
Jussi laski kengät ja huomasi ilokseen että niiden määrä oli lisääntynyt viime näkemältä kahdella parilla. Toinen pari oli niitä sellaisia räikeän värisiä urheilukenkiä, joita ainoastaan nykynuoret uskalsivat laittaa jalkaansa – neonvihreää ja keltaista. Toisen parin etsiminen veikin kauemmin. Osoittautui että ne olivat aivan tavalliset ruskeat kävelykengät, joita tusinaan mahtui kolmetoista.
Jussi mietti usein, millaisia ihmisiä näiden kenkäparien omistajat olivat ja mitä olivat ne syyt, joiden vuoksi he olivat tulleet tänne pohjoiseen Suomeen.
Kenkiä oli nyt kaikkiaan satakolmekymmentäviisi paria. Jussi oli jaotellut ne sen mukaan, millä oksalla ne roikkuivat. Samalla oksalla riippuvat kengät olivat ikään kuin samaa perhettä. Ja Jussi oli antanut joidenkin perheiden jäsenille oikein nimetkin.
Lähtiessään takaisin kotimaahansa, asuntolassa asuville opiskelijoille oli tullut tavaksi heittää loppuun käytetyt kenkänsä mäntyjen oksille. Joku oli sen joskus aloittanut ja siitä oli tullut tapa. Vuosien mittaan puiden oksilla roikkuvista kengistä oli tullut eräänlainen taideteos – niin ainakin Jussin mielestä.
Jussi piti näistä opiskelijanuorista, vaikka ei heidän kanssaan mitään osannutkaan puhua. Hän istuskeli mielellään tällä penkillä etenkin siksi, että näin hän saattoi katsella huomaamatta opiskelijatyttöjä näiden kulkiessa ohitse.
Joonas istahti Jussin viereen niin että penkki notkahti liitoksissaan. Hän huohotti tovin ennen kuin sai hengityksensä jälleen tasaantumaan.
”Vessa ei toimi, ne sanoo. Ovat tietenkin tunteneet sen taas täyteen niitä naisten juttuja, niin kuin viimeksikin. Ja minä saan juosta paikalle soittamaan huoltomiehet korjaamaan ja vielä juuri ennen ruokatuntia”, marmatti Joonas.
Sinä et kyllä ole juossut kuin viimeksi joskus kuusikymmentä luvulla, jos silloinkaan, Jussi ajatteli. Jos minulla alkaa sisuskalut pettää kaikkien niiden satojen viinalitrojen jälkeen, millä olen niitä marinoinut, niin sinulla on kyllä asiat päin persettä, Jussi tuumi ja vilkaisi Joonaksen ahteria, joka vei yli puolet koko penkistä.
”Kyllä sinun kelpaa. Istuskelet täällä paistattelemassa päivää vailla kiireitä ja huolia.” Joonas sanoi.
Joonas ei joko tiennyt tai sitten hän oli kuin ei tietäisi. Tosin aikaa oli kulunut melkein kuusi vuotta, ja siinä ajassa ihminen ehti jo unohtaa melkoisesti.
Kuusi vuotta aikaisemmin Jussi oli nimittäin saanut kenkää. Oikeastaan hänen ongelmansa olivat alkaneet jo paljon aikaisemmin. Vaimo oli jättänyt hänet ja vienyt tyttäret mennessään.
Vuoden pari Jussi yritti sinnitellä. Pitää elämänsä raiteillaan. Mutta eihän siitä mitään tullut. Hän sai lopulta häädön asunnosta maksamattomien vuokrien takia.
Se oli kova paikka, niin kova ettei sitä kehdannut kenellekään edes kertoa. Onneksi Jussilla oli avain jokaiseen oveen tässä vanhainkodissa, jossa hän oli työskennellyt talonmiehenä yli kaksikymmentäviisi vuotta.
Paljastumistaan peläten Jussi hiipii aina iltaisin laitoksen kellariin, jonne hän oli jo vuosia aiemmin raahannut patjan rappusten alle, jossa hän saattoi kenenkään häiritsemättä nukkua työajalla pois krapulaansa.
Asunnoton Jussi muutti vanhainkodin kellariin, ensin vain tilapäisesti muutamaksi yöksi, mutta aikaa kului ja järjestely jäi pysyväksi. Kukaan ei tiennyt, että hän oli asunut siellä jo yli neljä vuotta. Tai vaikka tiesikin niin kukaan ei ainakaan sanonut mitään.
Kaksi vuotta sitten puolet vanhainkodista suljettiin ja muutettiin opiskelija-asuntolaksi. Samaan aikaan rakennuksen kellarit lukittiin ja näin Jussin ei enää tarvinnut varoa sitä että joku näkisi hänet. Hän saattoi kuljeskella mielensä mukaan maanalaisia käytäviä ristiin rastiin, eikä kukaan ollut vielä yllättänyt häntä. Joonaskaan ei juuri vaivautunut laskeutumaan kellarin rappusia, kuin mennäkseen lämmönjakohuoneeseen muutaman kerran vuodessa.
”Tiedätkö sinä mitä ne johtoryhmän ämmät on nyt keksiny?”
Jussi ei vastannut joten Joonas jatkoi:
”Ne aikoo kieltää meiltä puukot. Ajattele. Ne on kuulemma liian vaarallisia. Vain naiselle voi tulla mieleen jotain yhtä typerää.”
Jussia ei tämä puukkoasia oikein jaksanut innostaa. Hän ei puukkoa tarvinnut. Makkara paketinkin sai repimällä auki.
”Ne kakkosen mehiläiset, niitä on siellä aina vaan enemmän.” Jussi sanoi.
Venakkosiiven kakkosportaan tuuletusparvekkeelle oli joku hylännyt ylimääräiset tavaransa, joita Joonas ei laiskuuksissaan ollut viitsinyt viedä kaatopaikalle. Siellä oli ainakin pari tuolia, pöytä ja seinää vasten nojalleen viskattu mattorulla.
Mehiläiset olivat rakentaneet mattorullan sisälle pesänsä jo edellisenä kesänä ja tätä nykyä niitä pörräsi parvekkeella jo sadoittain.
”Homma on hoidossa”, Joonas vastasi, ”mä irrotin ovesta kahvan. Niin kukaan ei mene sinne vahingossa.”
