Oli väistämätöntä, että minä ja Sipi ajauduimme erillemme. Mikään ei todellakaan ollut kuten ennen. Sipi oli muuttunut, ja niin olin varmaan minäkin.
Kesällä tapasin hänet aivan sattumalta Ruisrockissa. Hänen seurassaan oli kokonainen moottoripyöräjengi. Päättelin, että yksi näistä oli Sipin poikakaveri. Pitkä mies, jolla oli vaaleat hiukset, Eddy van Halenin kasvonpiirteet ja suuri Harley Davidson-merkkinen moottoripyörällä.
Kun yöllä kävelin bensalta tuoksahtavan leiripaikan ohi, mietin, mikä teltoista mahtoi olla Sipin, ja yritin erottaa huokausten, kiljahdusten ja murahdusten seasta Sipin äänen. Sinä yönä en saanut unta.
Keväällä kuulin äidiltäni, että Sipi oli mennyt naimisiin. Motoristi sai samalla nimenkin: Nikke. Sipi vaihtoi sukunimensä. Sinikka Pirttilästä tuli Sinikka Kallio. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi kaikki kutsuivat häntä kuitenkin edelleen Sipiksi.
Kului miltei kaksi vuotta ennen kuin tapasin Sipin uudelleen. Sain kuulla hänen asuvan pienessä keltaisessa talossa vesitornin vierellä, samalla kadulla jolla hänen isoäitinsäkin asui. Hän oli siis sanonut hyvästit pääkaupungille ja oli palannut juurilleen.
Keltaisia taloja kadunvarret olivat täynnä, mutta kun näin pihanurmelle pysäköidyt autot ja moottoripyörän tiesin tulleeni oikeaan osoitteeseen.
Sipi avasi minulle oven kannatellen vauvavatsallaan parivuotiasta lasta, joka alkoi itkeä minut nähtyään.
”Miki luuli et iskä tuli himaan”, Sipi sanoi puolustellen pojan parkumista. Hän halasi minua vapaalla kädellään, aivan kuin olisimme tavanneet vasta viimeksi eilen.
”Nappaa jääkaapist kaljaa”, hän sanoi ja käveli edelläni sotkuiseen keittiöön.
Tiskipöydällä oli röykkiöittäin pesemättömiä lautasia ja mukeja. Likaisella hellalla oli pannuja ja kattiloita.
Tein kuten Sipi oli kehottanut minua tekemään ja avasin jääkaapin. Tunsin, ennemminkin kuin näin, että vedin oli kuivuneen tahman peittämä.
Jääkaapissa oli enemmän ulkomaalaisilta näyttäviä oluttölkkejä ja vauvanruokapurkkeja kuin varsinaisia ruokatarvikkeita.
Istuin ikkunan viereen Sipiä vastapäätä ja avasin tölkin.
Mikeksi nimetty lapsi tuijotti minua ja kieltäytyi syömästä porkkanan keltaista tahnaa, josta hän oli syljeskellyt suuren osan pöytää peittävälle, kahvimukien jättämien tummien renkaiden kirjomalle vahakankaalle.
”Kuis menee?” Sipi kysyi, kuin todellakin olisimme nähneet viimeksi vasta eilen, samalla kun hän yritti saada ruoan pysymään pienokaisen suussa.
Tuijotin hänen pehmeän kutsuvia vaaleanpunaisia huuliaan ja pikkuruista nöpönenää, jolla pyöreät silmälasit tasapainottelivat painovoimaa uhmaten, ja tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni halun suudella häntä.
Olohuone oli aivan yhtä sekaisin kuin keittiö. Siirryimme sinne naperon kieltäydyttyä lopullisesti syömästä lautastaan tyhjäksi. Sipi päästi lapsen vapaaksi leikkiautolaatikon vierelle, ja käsittämättömän nopeasti tämä sain olohuoneen muistuttamaan autohajottamoa.
Hän valtasi vauvavatsoineen sohvan ja minä istuin nojatuoliin, jossa oli puiset käsinojat. Hypistelin avaamaani oluttölkkiä. Se oli jotain tummaa saksalaista olutta, joka ei ollut alkuunkaan minun makuuni.
”Onnittelut”, sanoin ja osoitin hänen pömpöttävää vatsaansa.
”Se on varmaan jonne sekin. Potkii ihan perkeleesti, niinku Miki. Mullon saletisti sisuskalut ihan tohjona.”
”Mulle oli melkoinen yllätys kun kuulin, et sulla on lapsi. Ja vielä seuraavakin jo tulossa.”
”Tää on kyl parast, mitä mulle on tapahtunu. Mä ja Miki käydään ulkona leikkikses, duunataan safkaa yhdes, käydään kylpees ja vedetään päikkärit. Ei aika tuu pitkäks sillon ku Nikke on botskil.”
Sipi oli siis merimiehen vaimo. En kysynyt mitä tämä laivalla teki.
”Ja tietkö mikä on siistii. Ei tarvi nennä duuniin. Valtio hoitaa fyrkan. Kai mä hommaan viel pari skidii lisää.”
Sipi vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä. Sellainen hän oli aina ollut. Ei koskaan valittanut.
Lapsi kyllästyi levittämään leikkiautojaan pitkin olohuonetta ja alkoi paukuttaa suljettua ovea olohuoneen perällä.
”Nikke on vetäny sen Harrikan palasiks, ja ne lojuu levällään makkarin lattialla. Miki himois päästä jeesaan”, Sipi selitti.
Kun seuraavan kerran kävin tapaamassa Sipiä, Nikke oli maissa. Minulle tarjoutui tilaisuus tutustua mieheen josta olin kuullut puhuttavan paljon, mutta jonka kanssa en ollut vaihtanut sanaakaan.
Harley Davidson ei enää ollut osina makuuhuoneen lattialla, vaan se oli saanut kunniapaikan pihanurmella. Sen kromatut osat sädehtivät auringossa ja maalipinnat loistivat. Se oli kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta.
Nikke makasi pihalla vanhan Triumphin alla kaikesta päätellen vaihtamassa öljyjä. Hänellä oli yllään haalarit, jotka olivat yltä päältä rasvan ja lian peitossa.
Huusin tervehdyksen ja Nikke murahti jotain vastaukseksi. Näytti siltä ettei hän aikonut tulla auton alta minua tervehtimään. Miki oli auttavinaan isäänsä ja kurkki uteliaana moottorista valuvaa mustaa nestettä. Näytti siltä, että sekin olisi halunnut sotata itsensä jäteöljyllä.
Sipillä oli meneillään suursiivous. Uusi tulokas riippui kantoliinassa samalla kun Sipi jynssäsi keittiötasoja.
Ymmärsin, että olin tullut huonolla hetkellä ja sanoinkin sen hänelle. Mutta jotenkin Sipi sai käännettyä kaiken päälaelleen ja puhui minut jäämään.
Tällä kertaa osasin valita jääkaapista pilsneri, ja istuin juoman sitä keittiön pöydän ääreen samalla kun Sipi laittoi minut ajan tasalle lastenkasvatuksellisissa asioissa.
”Menkääts äijät kaljalle kun mä siivoon”, Sipi sanoi ja hätisteli meidät pihalle.
”Se oli yksi nöyryyttävimpiä kokemuksia, mitä minulla on ikinä ollut”, kerroin Hannalle kun puhe kääntyi väistämättä Nikkeen.
”Mitä tarkoitat?”
”Menimme Grandin kesäpihalle. Tavallaanhan se oli meidän ensitapaaminen. Oltiinhan me nähty sitä ennen vain pikaisesti Ruisrockissa.
En tiedä montako olutta join, mutta varmaan ne olivat tarpeen joka ikinen.”
”Minä taidankin ymmärtää miksi”, Hanna sanoi ja nauroi. ”Niklaksella oli sellainen vaikutus useimpiin miehiin. Urhon kanssa hän kyllä tuli hyvin juttuun.”
Uskoin sen. Urhohan oli upseeri. Tottunut käskemään, ja siihen että hänen käskynsä pantiin täytäntöön. Oletin, että Nikkekin oli käynyt armeijan.
Hanna puolestaan oli aivan eri planeetalta. Häntä vastaan Urho ei koskaan uskaltanut korottaa ääntään.
”Hän oli olevinaan kuin jokin hemmetin James Dean. Millään mitä minä sanoin, ei ollut mitään arvoa. Minulle tuli sellainen tunne, että oli ainoastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko vedän häntä turpaan tai poistun paikalta. Mutta kumpikaan näistä ei olisi auttanut minua saavuttamaan hänen arvostustansa. Valitsin kuitenkin jälkimmäisen.”
”Te miehet olette joskus niin omituisia. Teette aivan yksinkertaisista asioista monimutkaisia.”
”Kai se sitten niin on. Mitä hänelle muuten nykyisin kuuluu?”
”Niklas on kuollut. Kuoli jo monta vuotta sitten.”
En halunnut olla utelias ja kysyä mitä tapahtui, mutta Hanna kuitenkin kertoi sen minulle.
”Se oli todellakin hyvin traagista. Miki löysi isänsä kuolleena kotoaan. Oli kai maannut kuolleena jo monta päivää.
Pojat eivät olleet kovin paljon tekemisissä isänsä kanssa, ja ymmärtäähän sen. Hänellä oli aika vahva lääkitys. Tiedäthän, se onnettomuus laivalla. Lääkkeet ja viina ovat aika huono yhdistelmä.”
Tiesin onnettomuudesta. Sipi kertoi minulle silloin kun ajoimme noutamaan hänen tavaroitaan. Sain sellaisen vaikutelman, ettei hän uskaltanut mennä talolle yksin. Se tapahtui päivää ennen Urhon hautajaisia.
Kurvailimme metsätietä jonnekin Porvoon rajamaille. Sipi ajoi lujaa – liiankin lujaa – mutta hänhän oli se, joka tunsi tien.
Matkalla hän avautui minulle elämästään ja kertoi myös Nikken onnettomuudesta. Tämä oli pudonnut laivan kannelta ja oli kiidätetty henkihieverissä sairaalaan.
”Dallarit duunas mitä pystys. Nikkellä oli sisuskalut ihan skeidana. Sen oli sit pakko jäädä maihin.”
Talo oli ollut valkoinen. Nyt se näytti lähinnä harmaalta. Ulkorakennukset kaipasivat nekin punamultaa seiniinsä. Vanhan navetan vieressä oli hevosaitaus, joka näytti olleen ahkerassa käytössä, mutta hevosia en nähnyt.
Harley Davidson seisoi oven vieressä. Sen kromatut osat eivät enää kiillelleet kuten ennen ja useassa kohdin näkyi ruostevanoja. Näki heti ettei sillä oltu ajettu useaan vuoteen.
Lahonneen keinun vierellä oli vanha Ford, joka renkaan jäljistä päätellen näytti olevan ajokunnossa. Marjapensaiden ja omenapuiden takana oli kaksi ruostunutta autonraatoa. Toisen konepelti oli auki ja se oli puoliksi peitetty rikkinäisellä vihreällä pressulla. Toisesta puuttuivat etuovet.
Heti kun Sipi oli pysäköinyt autonsa oven eteen, Nikke tuli pihalle. Hänellä oli risaiset farkut sekä farkkutakki, joka olisi hyvinkin voinut olla se sama, joka hänellä oli yllään kun ensi kerran näin hänet Ruisrockissa. Jaloissaan hänellä oli kuluneet sisätossut.
En ollut tuntea häntä. Hän oli vanhentunut varmaan ainakin neljäkymmentä vuotta viime näkemältä. Nuoresta kapinallisesta oli tullut liian lyhyessä ajassa vapiseva vanhus.
Kun hän näki minut, hänen ryhtinsä koheni ja hänen ilmeensä muuttui. Hänestä tuli jälleen hetkeksi se itsekeskeinen, kaikkitietävä narsisti, jollaisena hänet muistin sen yhden ja ainoan yhteisen ravintolaillan jälkeen Grandin kesäpihalta.
Kun menimme sisälle, haistoin homeenhajun vahvan, pinttyneen tupakanhajun alta.
Autoin Sipiä kantamaan vintiltä pahvilaatikkoja autoon ja poistuimme miltei saman tien.
”Mä oon kuule itkeny paljo. Sattuu tsiigaa ku hyvä äijä vaa antaa elämän lipuu käsist. Eikä ite voi jeesaa.”
Ajatus Sipistä itkemässä hätkähdytti. Tajusin äkkiä etten ollut koskaan nähnyt hänen itkevän. En edes silloin kun hän astui pullon pohjaan rantaheinikossa onkimatkalla. Sidoin haavan paidallani ja autoin hänet kotiin. Sipi ei valittanut, vaikka selvästi näki, että häneen sattui.
Hanna kertoi, että Sipi on naimisissa erään Tuomas Malmgårdin kanssa ja asuu hevostilalla Sipoossa.
”Ero oli aika traaginen. Tämä Tuomas oli katsos Niklaksen kanssa saman moottoripyöräkerhon jäsen. Siitä oli lähellä tulla oikein puukkotappelu miesten välille. Mutta Sipi meni väliin ja asia saatiin jotenkin sovittua.”
Myöhemmin kuulin että Sipi oli napannut asekaapista haulikon, ja oli uhannut tappaa molemmat, mikäli sopua ei syntyisi.
En oikein tiedä miten tuo kuulemani sopii siihen kuvaan, joka minulla on Sipistä. Ei kai mitenkään. Itse näen hänet yhä edelleen sinä nauravan sinisilmäisen tyttönä jonka kanssa vietin kesäni silloin joskus niin kauan, kauan sitten.
Ehkä haluat kerrata myös tämän kertomuksen aiemman osan.
