Vaimo sanoi: ”Mikset kirjoittaisi dekkaria joka sijoittuu tänne meidän kotikulmille. Esimerkiksi vaikka vanhaan verkatehtaaseen.” Miksipä ei, ajattelin.
En ole koskaan kirjoittanut ainuttakaan dekkaria, joten aloittaminen oli helpommin sanottu kuin tehty.
Päättelin, että aivan aluksi pitää tappaa joku. Kunnon murha on aina hyvä alku. Nyt kun se tehty, pitää vain miettiä kuka sen teki. Sitten täytyy löytää sopivan epävakaa ja ahdistunut rikosetsivä selvittämään murhaa. Koota joukko keskenään hyvin erilaisia ja yhtä epäluotettavia todistajia kertomaan mitä oikein oli tapahtunut, ja pari muuta henkilöä noin vain harhauttamaan etsivää. Siispä ei muuta kuin kirjoittamaan.
Mutta onko tästä dekkariksi? Jatkanko? Vai lopetanko tähän?
Viikko ennen joulua satoi lunta, ja vanha tehdasrakennus peittyi paksun, valkoisen lumikerroksen alle. Tehtaan asukkaat odottivat valkeaa joulua, mutta Ilmatieteenlaitos oli asiasta eri mieltä ja kertoi lämpimän rintaman olevan ajautumassa Suomeen Baltian suunnalta.
Näin todellakin kävi. Lämpötila kohosi plussan puolelle aivan joulun alla ja kaunis talvinen maisema muuttui harmaaksi lumisohjoksi. Se litisi talvisaappaiden alla ja roiskui ohiajavien autojen renkaista jalkakäytäville.
Kiinteistönhoitaja Tauno Vitkala oli puuhakkaan näköisesti luovinaan lunta ovien edustoilta ja paikoista, joihin lumiaura ei yltänyt. Hän suunnitteli jo mielessään pihateiden hiekoittamisen aloittamista.
”Työ ei tekevältä lopu”, oli isä takonut pokansa mieleen ja puhunut kuusitoistavuotiaan Taunon koulun työmaalle rakennussiivoojaksi. Sillä tiellä hän oli yhä vieläkin.
Tauno nojaili mietteliäänä lumilapionsa varteen, kun Liisa ja hänen lapsikatraansa säntäsivät ulos asunnosta, jonka aidattuun piha-alueeseen kuului entinen portinvartijan koppi. Kopin ovi reväistiin auki, ja pulkkia, muoviämpäreitä ja -lapioita alkoi lennellä pihan sohjoksi muuttuneeseen lumeen. Tämä tapahtui joka päivä kello kymmenen aamulla.
”Hyvää huomenta”, Tauno sanoi.
Hän oli aina hyvin kohtelias ja ystävällinen tehtaan asukkaille, mutta ennen kaikkea Liisalle.
Liisa murahti jotain vastaukseksi ja kiiruhti tuomariksi tappeluun, joka oli syntynyt kahden pienokaisen välille siitä, kuka joutui vetämään pulkkaa ja kuka siinä sai istua.
Tauno vilkuili Liisaa syrjäsilmällä. Naisessa oli jotakin sellaista, ettei hän tahtonut saada tästä katsettaan irti. Silloin harvoin kun Liisa puhui hänelle, Tauno tunsi kuinka puna nousi hänen poskilleen. Näin tapahtui nytkin, ja siksi Liisan ensimmäiset sanat menivät häneltä kokonaan ohi.
”Anteeksi, mutta mitä sinä sanoit?”
”Sitä vaan, että joku on jättänyt roskapussin tornin parvekkeelle, ja nyt varikset käy sitä nokkimassa.”
Taunolta kesti hetki ymmärtää mitä tehtaan kymmenistä parvekkeista Liisa mahtoi tarkoittaa. Mutta koska tämä osoitti ylös torniin, hän arvasi, mistä parvekkeesta oli kyse.
Noin tornin puolessa välissä, porrasmaisesti toinen toisensa ylle nousevien katon osien yläpuolella, oli holvattu oviaukko, josta pääsi kulkemaan kapealle metallikaiteiselle parvekkeelle.
Vaikka Tauno tunsi tehtaan kuin omat taskunsa, niin tuolla parvekkeella hän ei ollut koskaan käynyt. Tauno nimittäin pelkäsi korkeita paikkoja. Aina noustessaan ylös rappusia, hän kulki mieluummin pitkin seinän viertä ennemmin kuin kaiteen puolella.
Kerran firman pikkujouluissa hän oli tullut vahingossa kurkistaneeksi ulos tornin ovesta, vaikkakin turvallisen etäältä. Sieltä aukeni mahtava näkymä yli koko kylän ja aina Turkuun asti, jos oikein tarkkaan katsoi.
Hyvin harvoin hänen tuli vilkaistua ylös torniin, muutoin kuin tarkistaakseen kahvitaukojen ja ruokatuntien alkamisajan tornin suuresta kellosta. Nyt hän kohdisti katseensa Liisan mainitsemalle parvekkeelle.
Nyt kun lumet olivat sulaneet, saattoi selvästi nähdä, että siellä todellakin oli jotain, jota äänekäs varisparvi nokki suurella innolla.
”Minä haen sen pois”, Tauno sanoi. Hän asetti lumilapionsa nojalleen aitaa vasten ja lähti touhukkaasti kävelemään kohti C-rapun ovea.
Taunolle oli sanottu, että aina piti heti luvata, sillä näin asukkaat pysyivät tyytyväisinä ja maksoivat mukisematta yhtiövastikkeensa. Kokonaan toinen asia taas oli, missä määrin asunto-osakeyhtiö täytti omistajiensa toiveet.
Avatessaan yleisavaimellaan hissin oven Taunoa ahdisti. Ensinnäkin hän pelkäsi hissiin nousemista. Hän oli varma siitä, että jonakin päivänä se hajoaisi, ja hän jäisi ahtaaseen hissikoppiin tunneiksi odottamaan huoltohenkilökuntaa. Kiinteistönhoitajana hän tiesi, että sellaista tapahtui. Tosin tuossa nimenomaisessa hississä sitä ei vielä ollut tapahtunut, mutta sehän oli vain ajan kysymys.
Toiseksi, häntä pelotti ajatus siitä, että joutuisi aukaisemaan yksin parvekkeen oven. Mutta ei hän kehdannut pyytää ketään avukseen pelkän roskapussin takia. Oli vain rohkaistava mielensä ja toimittava, ja näin hän myös tekisi.
Kuudennessa kerroksessa hissin ovi avautui kokoussaliin. Tauno käveli reippain askelin parvekkeen ovelle ja ennen kuin hän ehti tulla toisiin ajatuksiin, hän riuhtaisi sen auki.
Kylmä tuulenpuuska pyyhkäisi sisälle oviaukosta ja kesken ruokailunsa häirityt varikset lentelivät kukin rahoilleen äänekkäästi raakkuen.
Taunon aikomuksensa oli ollut riuhtaista roskasäkki, tai mikä lie se sitten olikaan, mahdollisimman nopeasti sisälle huoneeseen ja miettiä vasta sitten, mitä hän sille tekisi. Mutta juuri kun hän oli tarttumaisillaan nyyttiin, hän näki, että parvekkeella makasi sikiöasennossa alaston mies. Varikset olivat nokkineet miehen kasvoja, ja mustat, silmättömät aukot tuijottivat Taunoa.
Hän meni paniikkiin ja hänen silmissään sumeni. Hetkeen hän ei pystynyt tekemään muuta kuin tuijottamaan kuollutta miestä. Sitten hän lähti juoksemaan kohti rappukäytävän ovea, sillä hissiin hän ei enää uskaltaisi mennä.
Rappukäytävän metalliovi oli lukossa kuten tavallisesti, eikä Tauno löytänyt heti suuresta avainnipustaan oikeaa avainta. Koko ajan hänellä oli sellainen kauhunsekainen tunne, että kuollut ja silmätön mies oli noussut ylös ja hoippui nyt zombina häntä kohti. Vasta kolmannella yrittämällä häntä onnisti.
Hän läimäytti oven takanaan kiinni ja lähti juosten alas jyrkkiä rappusia. Puolessa välissä kerrosta hän kompastui ja vieri alemmalle porrastasanteelle, missä hän löi päänsä seinään ja menetti tajuntansa.
Tarinan seuraavaan osaan pääset tästä
