Tämä on ote tulevasta romaanistani Petto, erään lemminkin tarina.

Igor Hodarjonok istui kaatuneen männyn rungolle juomaan vettä. Hän otti esiin mukanaan tuomansa voileivän ja söi sen nopeasti jottei ruoantuoksu houkuttelisi paikalle villieläimiä.
Alueella liikkui suuriakin petoja, sen hän tiesi. Jopa karhuja oli kuulemma nähty. Nämä eivät kuitenkaan olleet se asia, jota Igor pelkäsi, vaan sotilaat, jotka vartioivat aluetta. Näillä oli lupa ampua kenet tahansa suoja-alueella liikkuva.
Tarkka-ampujan luoti saattaisi iskeä kuin tyhjästä, tai sitten jokin tuhansista aluetta vartioivista mikrodroneista voisi johdattaa partion hänen jäljilleen.
Syötyään eväänsä Igor pakkasi vesipullon ja eväsleivän käärepaperin reppuunsa. Lopuksi hän tutki tarkasti, ettei ollut vahingossa jättänyt mitään, joka saattaisi paljastaa hänen olleen siellä. Sitten hän laittoi yönäkölasit silmilleen ja jatkoi matkaansa. Hänen olisi kuljettava reilut kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen johtavan tien varteen, jossa tukkirekka ottaisi hänet kyytiin. Aikaa ei siis ollut hukattavaksi.
Igor oli tehnyt tuon saman matkan jo useita kertoja, joten reitti oli hänelle tuttu. Mutta hän tiesi myös, ettei mikään reitti ollut turvallinen, ja että ennemmin tai myöhemmin tunneli, jonka kautta hän oli alittanut rajavyöhykkeen, löydettäisiin, ja se olisi korvattava uudella.
Tunneli kerrottiin sijaitsevan alueella, jonka nimi oli Gork. Se oli eittämättä surkein tunneli, jonka Igor oli eläessään nähnyt. Se sijaitsi soisessa maastossa lähellä järven rantaa. Paikoitellen sai kahlata puolisääreen mutaisessa vedessä. Jonain päivänä se varmaankin täyttyisi kokonaan pumppujen tukkeuduttua. Näytti siltä, etteivät salakuljettajien ikivanhat tunnelikoneet saaneet syystä tai toisesta tiivistettyä tunnelin seinämiä vesitiiviiksi.
Viimeksi Igor oli kulkenut saman reitin yhdeksän kuukautta aikaisemmin. Tuolloin matkaohjelma oli pitänyt sisällään tapon ja ruumiin hävittämisen.
Igor oli ollut metsästämässä dachallaan Uikujärvellä, saadessaan tehtävänannon. Tappo tulisi tällä kertaa suorittaa näyttävästi, keskellä kirkasta päivää, ja palkkiosumma olisi nelinkertainen edelliseen verrattuna. Siitä Igor piti. Nopea ja tappavan tehokas isku uhria kuljettavaan autoon. Hänen ei tarvitsisi olla lähikosketuksessa. Lämpögranaatti polttaisi kaiken, ja uhrista jäljelle jäisi vain kalsinoituneita luunkappaleita. Ruumiiden käsittely ja piilottaminen inhotti häntä.
Kuten aina, Ivan oli toiminut viestintuojana. Hän oli ainoa, joka tiesi Igorin kelohirsimökin sijainnin. Igor ei ollut kertonut piilopaikastaan edes vaimolleen Zannalle eikä tyttärelleen Ginalle. Hän ja Ivan olivat taistelleet yhdessä ensin Volgogradissa ja myöhemmin Rostovissa, missä he olivat jääneet vihollisen vangeiksi.
Kotiin palattuaan, Igor oli perustanut turvallisuusalan yrityksen. Sen toimialaan kuului etupäässä turvallisuuden takaaminen pelottelemalla tai eliminoimalla asiakkaiden vihamiehiä. Bisnes pyöri hyvin ja rahaa riitti.
Ivan oli kokenut aivan toisenlaisen kohtalon. Hän oli alkoholisoitunut ja rahaton. Kun vaimo jätti hänet, hän oli elellyt vuosia tuttaviensa nurkissa, ja ajoittain jopa kadulla. Hänen elämänsä oli menossa kiihtyvällä vauhdilla hunningolle.
Igor tapasi Ivanin aivan sattumalta Vetoshnyy Pereulokilla GUM:in takana. Mies värjötteli kaupan rappusilla Putinka-pullo seuranaan. Häntä säälitti asetoverinsa kova kohtalo. Siksi hän auttoi tämän takaisin jaloilleen ja palkkasi hänet omaan yritykseensä. Ivan oli ainoa, johon Igor luotti täysin.
Kävelymatka kohtauspaikalle sujui välikohtauksitta. Igor näki joitakin hirviä, joilla oli tapana liikkua aamuhämärissä sekä yksinäisen suden, joka oli iskenyt silmänsä hirvenvasaan.
Saavuttuaan suuren peltoaukean laidalle hän erotti kaukana metsänrajassa viisi maatalouskonetta. Hän kuuli niiden äänen jo paljon ennen kuin ne tulivat näkyviin metsäisen saarekkeen takaa. Vaikka koneiden läheisyydessä ei näkynyt ihmisiä, hän tiesi, että laitteiden kamerat kuvasivat myös infrapunataajuuksilla, joten aina oli olemassa pieni mahdollisuus tulla tallennetuksi tietokantoihin. Tästä syystä Igor kiersi peltoaukean metsän suojassa.
Kolme tuntia käveltyään, hän pysähtyi toisen kerran syömään eväitä ja lepäämään hetken ennen kuin taas jatkoi matkaansa. Puolituntia myöhemmin Igor saapui moottoritielle. Liikenne oli vilkasta. Suuria, tummia hahmoja vilisi tasaisena virtana aamuhämärässä, kaikki samalla nopeudella ja samalla etäisyydellä toisistaan. Matkaa oli vielä jäljellä kohtauspaikalle hieman toista kilometriä. Hän käveli puiden suojassa tien läheisyydessä kohti pohjoista, kunnes saapui latausasemalle, missä tukkirekka häntä odotti.
Igor tunnisti auton jo kaukaa. Sen moottoriyksikkö oli punainen, kuten hänelle oli kerrottu, ja sen kylkeen oli maalattu muurahainen, joka kantoi tukkia selässään. Hän kiersi kasvuston suojassa muut latauksessa olevat autot, ja lähestyi rekkaa ojan pohjalla ryömien. Vasta kun hän oli aivan kohdalla, hän nousi ja juoksi nopeasti rekan viereen.
Vetoyksikön takaosassa oli luukku ja sen vierellä kannella suojattu näppäimistö. Kun Igor näppäili hänelle annetun koodin, luukku avautui. Hän ryömi sisälle autoon ja veti oven perässään kiinni. Vasta sen jälkeen hän uskalsi sytyttää valon otsalamppuunsa.
Tila oli rekan huoltotila. Se oli ahdas, pitkä ja kapea, mutta sinne mahtui kuitenkin mies makuulleen. Igor paneutui pitkäkseen kovalle lattialle ja vaipui välittömästi uneen.
Hän heräsi siihen, että rekka nytkähti liikkeelle ja kiihdytti liikennevirran sekaan. Tämän jälkeen sähkömoottorien ulina oli sen verran äänekästä, ettei hän saanut enää unen päästä kiinni. Edellisellä kerralla hänelle oli osoitettu kylmäkuljetusrekka, joka oli ollut paljon uudempaa mallia ja huomattavasti hiljaisempi.
Igor makasi selällään yrittäen keskittyä tulevaan tehtäväänsä, mutta tehtävän sijaan ajatukset karkailivat tavan takaa tyttäreen. Ginan äiti oli Igorin kolmas vaimo. Ainoa jonka kanssa suhde oli kestänyt kyllin pitkään lapsien hankkimista silmällä pitäen. Mutta kun tytär oli kaksivuotias, tämä potkaisi Igorin pihalle ja muutti pois Moskovasta.
Zanna oli yhä edelleen kuvankaunis, mutta luonteeltaan täysin sietämätön. Siinä Gina oli tullut äitiinsä. Zannan oma äiti oli johtajana kansallisessa öljy-yhtiössä ja hänen isällään oli keskisuuri jalostamo. Isän huhuttiin olevan sukua suurruhtinaille – edesmenneen avioton lapsi, tai jotain sen kaltaista. Zanna ei ollut koskaan suostunut puhumaan asiasta, vaikka Igor oli kyllä kysellyt. Jokaisessa perheessä on omat luurankonsa kaapissaan.
Anoppi ei ollut hyväksynyt tyttärensä ja Igorin avioliittoa ja hän oli osoittanut sen monin eri tavoin, niinä harvoina kertoina kun he olivat tavanneet. Sotilas ei anopin mielestä ollut kyllin hyvä puolisoksi tyttärelle. Ei vaikka olisi kuinka ansioitunut ja kaiken lisäksi tunnettua sotilassukua.
Igorin esivanhemmat olivat kaikki palvelleet maataan asevoimissa aina muinaisen Neuvostoliiton puna-armeijan ajoista lähtien. Monet heistä olivat myös menettäneet henkensä milloin milläkin rintamalla, jatkuvissa laajentumissodissa.
Tyttären sijaan Igor oli toivonut poikaa. Mielessään hän oli haaveillut isä ja poika kalastusreissuista ja eräretkistä pohjoisen koskemattomissa erämaissa. Mutta lapsi olikin ollut tyttö. Siinä ei sinänsä ollut mitään pahaa, paitsi että joka kerta kun Igor tapasi tyttärensä, hän turhautui huomatessaan kuinka vähän heillä oli mitään yhteistä. Tyttären ollessa murrosikäinen, heidän isätytärsuhteensa oli jatkuvaa sotajalalla olemista. Vaimo oli paljon poissa kotoa, ja lapsen kasvatus jäi paljolti Igorin harteille. Ongelmat tyttären kasvatuksessa heijastuivat parisuhteeseen ja johtivat eroon. Igor lähti rintamalle ja kului vuosia ennen kuin isä ja tytär tapasivat uudelleen.
Toisinaan Igor muisteli omaa äitiään. Silloin naiset olivat vielä naisia, mutta nämä nykynaiset olivat toista maata. Heitä oli mahdotonta ymmärtää. He tahtoivat määräillä kaikesta, ja mikäli et tottele, niin auta armias mitä siitä seurasikaan. Länsimaista hapatusta, Igor olisi sanonut jos häneltä olisi kysytty. Mutta eihän hänen mielipidettään kukaan kysynyt. Hänelle annettiin vain käskyjä, joita oli toteltava. Joskus Igorista tuntui, että hän, miehenä, kelpasi vain sotimaan, tekemään likaiset, vaaralliset ja raskaat työt ja toimimaan panokoneena aina pyydettäessä. Tätä viimeksi mainittua tapahtui tosin aina vain harvemmin.
Siksi hän viihtyi niin hyvin dachallaan, vain oman itsensä seuranaan. Kalastellen, metsästäen ja tehden pitkiä eräretkiä aina Vienanmeren rannoille asti.
Kuinka Igor kaipasikaan menneitä aikoja, jolloin hänen kotimaansa oli maailman mahtavin valtio. Kun suuriruhtinas aivasti, maailman pikkupresidentit kusivat housuihinsa, oli tapana sanoa.
Igor oli lähettänyt säännöllisesti rahaa Ginan äidille, jotta tytär opiskelisi ja tästä tulisi parempi ihminen kuin mitä hän itse oli, mutta niin ei ollut tapahtunut. Tytär alkoi liikkua huonossa seurassa jo hyvin nuorena, ja Igor oli kuullut, että nykyisin tytär johti rikollisliigaa.
Igor oli itsekin tehnyt pahoja asioita, mutta vain käskyjä totellen. Sen sijaan nämä Moskovan bratvat näyttivät tappavan pelkästä tappamisen ilosta.
Kun tukkirekka hiljensi vauhtiaan ja poistui päätieltä Igor tiesi sen suuntaavan itään pitkin kehätietä. Vasemmalle jäi Saku pilvenpiirtäjineen ja oikealle suuri puistomainen alue järvineen ja ulkoilureitteineen.
Rekka suuntaisi kohti Rakvereä, mutta tekisi vielä yhden ylimääräisen – vaikkakin tarpeettoman – latauspysähdyksen, ja tuolloin Igor saisi tilaisuuden poistua piilopaikastaan.
Vladimir niminen nuorimies odotti häntä latauspisteellä. Tällä oli slaavilaiset kasvonpiirteet, treenattu vartalo ja kylmä katse silmissään. Hiuksensa hän oli leikannut miltei naismaisen lyhyiksi, muttei ollut sentään värjännyt niitä.
Igor tapasi miehen ensimmäisen kerran. Hän ei tiennyt tämän taustoja, eikä sitä miksi tämä ylipäätään toimi slaavien asialla, vaikka pakostakin hän oli Euroopan kansalainen.
Parempi niin. Jos saan käskyn tappaa hänet, niin se ei silloin tunnu niin pahalta, Igor ajatteli, kun he nousivat oranssin, ikkunattoman jakeluauton tavaratilaan. Kun auto vierähti liikkeelle ja oli liittynyt kehätien liikennevirtaan, Vladimir selitti Igorille tehtävän, jota varten hän oli tullut.
Tällä kertaa hänen tulisi tappaa paikallinen poliitikko. Vladimir antoi Igorille kompostoituvan tulosteen, jossa oli halogeenikuva kasvoista ja tärkeimmät henkilötiedot. Siinä oli myös lista virallisista tapaamisista kolmen seuraavan päivän aikana, sekä selvitys poliitikon tavanomaisista päivärutiineista.
Vaikka Igor ei sitä voinutkaan nähdä, hänestä tuntui siltä kuin auto kiertelisi päämäärättömästi pitkin sivuteitä. Lopulta he saapuivat perille turvataloon, jossa Igor sai käyttöönsä sirun, johon oli väärennetty sellaisen henkilön tiedot, joka oleskeli parhaillaan ulkomailla.
”Älä sit vaan yritä maksaa tällä mitään. Muuten sä jäät kii” Vladimir sanoi yrittäen näyttää tärkeämmältä kuin oli.
”Tiedän, tiedän. En ole täällä ensimmäistä kertaa”, Igor vastasi. Hänelle tuli vastustamaton tarve tappaa tuo mahtaileva nilkki paljain käsin, mutta ei tietenkään tehnyt niin.
Mistä ne oikein rekrytoivat tuollaisia idiootteja, Igor pohti ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi tavata tätä miestä enää koskaan uudelleen.