Sinä jouluna keräännyimme koko perhe viettämään joulua yhdessä. Sitä ei ollutkaan tapahtunut enää muutamaan vuoteen.
Joel saapui yhdessä tyttöystävänsä Geraldinen kanssa jo tiistaina. Millan lento oli seitsemän tuntia myöhässä, ja hänen koneensa laskeutui vasta puoli yhdeltä jouluaattoa edeltävänä yönä.
Edes se, että hän saapui yhdessä miesystävänsä Kirkin seurassa, ei ollut vaikuttanut Millan huonoon onneen valita kaikista maailman lennoista aina juuri se, joka oli myöhässä.
Vaikka hän itse aina lopulta saapuikin perille, hänen matkatavaransa päätyivät usein jonnekin aivan muualle. Tämäkään ei tuntunut Millaa haittaavan. Kaipa hän oli jo tottunut. Tällä kertaa hänen suuri vaaleanpunainen matkalaukkunsa saapui kuitenkin joulun kunniaksi samalla lennolla hänen kanssaan.
Millalle tuntui riittävän se, että hänen ympärillään oli iloisia ihmisiä ja hyvä meininki. Paikalla ei niinkään ollut väliä. Hän suorastaan puhkui energiaa halatessaan minua ja veljeään.
Kirk sen sijaan näytti samalla kertaa uupuneelta, mutta valppaalta. Hänen ulkonäkönsä toi mieleen collien, pitkäkarvaisen skotlanninpaimenkoiran. Hänen kasvoilleen nousi epävarma ja kenties hieman pelästynyt ilme, hänen nähtyään lumimyräkän, joka meitä ulkona odotti. Hän suuntasi katseensa jalkoihinsa ja varoi tarkoin, mihin astui. Varmaan hän itsekin huomasi, että hänen upouudet vaelluskenkänsä sopivat paremmin vaelluksille Skotlannin ylämailla, kuin suomalaiseen talvimyrskyn.
”Don’t worry, meiltä löytyy talvisaappaita joka lähtöön”, sanoin hänelle.
Juuri silloin tavallista voimakkaampi tuulenpuuska rämisytti maksuautomaatin katosta.
Milla kirkaisi, kun tuuli kiskaisi hänen talvitakkinsa auki, ja täytti sen lumella. Hänen vaaleanpunainen matkalaukkunsa kaatui, ja lähti piruetteja tehden luistelemaan kohti bussipysäkillä värjötteleviä matkaajia. Joel säntäsi laukun perään, ja saikin sen pelastettua ennen kuin mitään pahempaa ehti tapahtua.
Auto oli hautautunut kokonaan lumeen, ja kesti tovin ennen kuin saimme sen kaivettua esiin kinoksesta. Kun vihdoin olimme sisällä, laitoin moottorin käyntiin ja säädin lämmittimen täydelle teholle.
”Mä en kestä”, Milla tiuski, kun lumi valui pitkin hänen selkäänsä.
”Ja sitä paitsi mä jäin koneessa ilman toista samppanjaa tän myräkän takia”, hän valitti, aivan kuin viinilasillinen olisi tärkeämpää, kuin saapuminen turvallisesti perille.
Myrsky oli alkanut jo aiemmin illalla. Ilmatieteenlaitoksen sivulla kerrottiin, että pahin hetki koittaisi aamu neljältä, mutta oli vaikeaa kuvitella ajokelin muuttuvan enää huonommaksi.
Ajoin hyvin hitaasti. Tuuli vavisutti autoa yrittäen työntää sen tien sivuun, ja peltoaukeiden kohdalla kiihdytin puskeakseni läpi kinoksista. Aura-autoa ei näkynyt lähimaillakaan. Kaatuneita puita sen sijaan näkyi kaikkialla, ja paikoin näytti siltä, että kokonainen metsikkö oli laonnut kuin viljapelto.
Kun vihdoin pääsimme kotitielle, vaikeudet vasta alkoivat. Kaatunut puu katkaisi tien pahassa paikassa juuri mutkan jälkeen, niin että melkein törmäsin siihen.
Tuuheine oksineen se muodosti ikään kuin kuusiaidan tien poikki. Sitä oli mahdoton kiertää autolla, ja hyvin vaikeaa päästä kulkemaan jalan sen läpi. Jotenkin kuitenkin onnistuimme ryömimään ali.
Milla yritti kaikin tavoin suojella uutta valkoista talvitakkiaan kiroillen äänekkäästi, ja Kirkin kengät näyttivät olevan täynnä lunta, mikä ei ensikertalaiselle ollut varmaankaan miellyttävä kokemus.
Auto meidän oli jätettävä toistaiseksi sinne, missä se oli.
Matkaa ei ollut kuin puolisen kilometriä, mutta se tuntui viideltä. Millan painavan matkalaukun raahaaminen umpihangessa teki matkasta yhä vielä raskaamman, ja vuorottelimme sen kanssa Joel ja minä.
Väsyneinä ja kylmettyneinä saavuimme lopulta kinkuntuoksuiseen kotiin. Vaimoni Janna alkoi keitellä glögiä ja tarjosi kaikille piparkakkuja. Tunnelma alkoi hiljakseen lämmetä.
Kello oli jo miltei kolme aamulla, kun Janna alkoi patistaa perhettä nukkumaan. Silloin selvisi hirveä totuus Millan vaaleanpunaisesta matkalaukusta. Se ei ollutkaan hänen.
Matkalaukusta löytyi miehen vaatteita. Talvitakki, hiihtovarusteet, viisi paria erivärisiä aluskerrastoja kokoa L, hiihtokengät ja kaksikymmentäkaksisenttinen, vaaleanvihreä, Kaalimato-merkkinen hieromasauva alkuperäispakkauksessa. Viimeksi mainitun yhteys hiihtämiseen ei ainakaan minulle auennut.
Millalle se oli katastrofi, sillä kaikki hänen vaatteensa, yöpaitansa, meikkinsä, meikinpoistoaineensa ja hiustenkuivaimensa olivat hänen kadonneessa matkalaukussaan, eikä hän yksinkertaisesti vain tulisi toimeen ilman niitä. Ja sitä paitsi, hänen meille ostamansa joululahjat olivat myös kadonneessa laukussa.
Sanoin, että kannattaisi aina tarkistaa laukkuun kirjoitettu omistajan nimi, eikä vain tuijottaa väriä.
Juuri silloin kaikki pimeni. Sähköt olivat katkenneet. Kaikki olivat hiljaa, ja myrskyn raivon kuuli selvästi seinien läpi.
”Voi ei, kinkku!” Janna huudahti.
Se ei varmaankaan vielä ollut kuin puoliksi kypsä.
”Kyllä ne kohta taas palautuu”, lohduttelin häntä. Olihan jakeluyhtiö perustellut tähtitieteellisiä hinnankorotuksiaan sillä, että kun kaapelit kaivettiin maan sisään, katkoja ei enää tulisi.
Silloin kuului aivan hirveä jysähdys ja koko talo tärähti. Yritimme kurkkia ulos pimeyteen, mutta emme nähneet mitään muuta kuin tuulessa viuhtovaa lunta.
Puin päälleni pilkkihaalarin ja menin ulos tutkimaan tilannetta ja kartoittamaan vahinkoja.
Lumi viuhui ympärilläni, enkä aluksi tahtonut erottaa mitään. Sitten näin että suuri, vanha kuusi oli kaatunut talon päälle. Se oli katkennut harjan kohdalta ja latvapuolen täytyi olla jossain takapihalla.
Juuri silloin kuulin hirveän rysähdyksen, ja näin kuinka eräs toinen pihakuusistamme katkesi rungosta, ja alkoi hitaasti kaatua ristiin edellisen kanssa. Se puolestaan vei mukanaan osan verannan räystäästä, halkaisi etuoven vieressä kasvavan omenapuun kahtia, jääden lopulta makaamaan etuoven rappusille.
Koska en päässyt sisälle etuoven kautta, jouduin kiertämään talon ympäri, ja menemään sisälle kellarin ovesta.
Nyt aloin olla melko varma siitä, että sähkökatkoa kestäisi vielä pitkään. Haja-asutusalueilla sähköyhtiöt eivät pitäneet kiirettä korjatessaan vaurioita. Heidän voittonsa tulivat aivan muualta.
Kun kerroin päätelmistäni, kukin otti sen omalla tavallaan. Vaimoni oli huolissaan jouluruoista. Joelia arvelutti läppärinsä akkujen riittävyys. Kirk tuntui olevan jonkinlaisessa shokissa ja Milla oli yhä raivoissaan matkalaukkunsa sisällön puuttumisesta. Mutta yhtä kaikki, oli sähköt tai ei, oli harkittava nukkumaanmenoa.
Kun vielä yksi puu kaatui jossain aivan lähietäisyydellä hirveällä rytinällä, Milla ilmoitti menevänsä nukkumaan kellarin takkahuoneeseen, sillä jos myrsky harjoittaisi koko talon, niin siellä hän ainakin olisi turvassa. Kirkin naamalta saattoi lukea, että hänen ajatuksensa kulkivat samoilla linjoilla. Niinpä hän ja Milla raahasivat kaksi patjaa kellariin ja petasivat sinne vuoteen itselleen.
Jostain kumman syystä Geraldine ei ollut herännyt äänekkääseen keskusteluumme, ei myrskyn pauhuun, eikä edes siihen, että puu kaatui talon päälle. Hänellä näytti olevan melkoiset unenlahjat, tai sitten vastamelukuulokkeet korvillaan. Siksi Joel sanoi menevänsä nukkumaan tyttöystävänsä viereen.
Aina kun jotain poikkeuksellisen romanttista tapahtui, vaimollani olin ensimmäisenä mielessään raahata patjamme takan eteen. Sitä hän siis nytkin ehdotti. Tällä kertaa minun oli myönnettävä, että hän oli ehdottomasti oikeassa.
Kun paneuduimme nukkumaan kynttilänvalossa ja takkatulen loimussa, hän näytti minusta tiukkakatseisen ja kovaäänisen historianopettajan sijaan, siltä parikymppiseltä käkkäräpäältä, johon olin aikoinani rakastunut.
Kuluneet vuodet katosivat, ja tunsin jälleen olevani opiskelija-asuntolan kapealla vuoteella. Viisikymmentä luvun kerrostalon viidennessä kerroksessa, jossa tuuli vinkui ikkunanraoissa, ja ikkunanlaudan kynttilämeren lepattavat liekit loivat mystisiä varjoja seinille.
Jannan kiharat hyväilivät kasvojani, hänen raajansa painautuivat kylkiini ja kylmät varpaat kaivautuivat polvitaipeideni lämpöön. Voihkaisut katosivat myrskytuulen huminaa.
Aamulla heräsin astioiden kolinaan ja keskustelun ääniin. Janna valmisti aamiaista. Hyvän tovin odoteltuani oivalsin, että jotain puuttui. En tuntenut kahvin tuoksua.
Silloin muistin öisen myrskyn, ja oivalsin, etteivät sähköt olleet vieläkään palautuneet.
Nousin ja pukeuduin. Keittiössä söivät aamiaista vaimoni lisäksi poikani ja hänen tyttöystävänsä.
”Huomenta iskä” Joel sanoi. ”Jokos näit meidän uuden joulukuusemme terassilla?”
Katsoin ulos, ja huomasin terassin olevan täynnä havuja ja kuusenoksia. Talon päälle kaatunut suuri kuusi oli iskun voimasta katkennut kolmeen osaan. Alin osa oli nostattanut suunnattoman juurakon ja makasi vinossa asennossa talon katolla. Keskimmäinen pätkä oli rysähtänyt läpi terassista. Se oli noin kolme metriä pitkä ja parikymmentä senttiä paksu, ja näytti todellakin siltä, kuin se olisi tarkoituksella aseteltu terassille joulukuuseksi.
Kuusen latvus oli se, joka oli aiheuttanut kaikkein suurimman vahingon, mutta sitä emme tuolloin vielä tienneet. Se oli nimittäin tuhonnut täysin Jannan upouuden kasvihuoneen.
”Mehän voitaisiin koristella se”, Geraldine ehdotti.
Minua huoletti enemmän se, mitä vahinkoa kaatuneet puut olivat voineet aiheuttaa rakennukselle, sekä se miten saisin haettua autoni kotiin.
Soitin useaan otteeseen pelastuslaitokselle ja sähkönjakelustamme vastaavalle yhtiölle, mutta molemmat piippasivat varattua. Se tuntui väärältä meitä asiakkaita ja veronmaksajia kohtaan, sillä olihan myrskystä varoiteltu jo päiväkausia etukäteen, ja kerrottu kuinka puita tulee varmasti kastumaan, ja kuinka useilla paikkakunnilla sähköt tulevat katkeamaan. Luulisi, että sillä varoitusajalla olisi ollut mahdollista rekrytoida lisähenkilöstöä vastaamaan hätääntyneiden asiakkaiden soittoihin. Sain kyllä yhteyden paikalliseen palokuntaan, mutta he sanoivat, että eivät voineet tehdä mitään omin lupinensa, sillä kaikki toimeksiannot kulkivat nykyisin pelkästään hätäkeskuksen kautta. Ei auttanut, vaikka kuinka selitin, että hätä olisi, mutta kun keskus ei vastaa.
Silloin aurinko tuli esiin, ja näytti siltä, että oli tulossa mitä kaunein talvipäivä, vaikkakin ilman aamukahvia ja ilman kulkuyhteyksiä. Oli kuin olisimme kertaheitolla siirtyneet keskiajalle.
”Onhan meillä sentään varaava takka ja puilla lämpiävä kiuas alakerrassa. Ei meitä ainakaan välitön jäätymiskuolema uhkaa. Ruokaakin meillä on moneksi päiväksi”, sanoin, yrittäen luoda positiivista ilmapiiriä.
”Ei siitä ole paljon iloa tietokoneelle”, Joel huomautti.
”My telephone”, Geraldine voihkaisi.
”Hmm, ehkäpä voisimme jotenkin paistaa kinkun kiukaalla” Janna tuumi.
Lunta oli tullut yön aikana niin paljon, että naapurin aita oli paikoitellen kinosten peitossa. Saatoin kuvitella autoni hautautuneen kokonaan lumeen. Siksi ilmoitin hakevani moottorisahan ja lähteväni raivaamaan myrskyn jälkiä. Vasta kun olin pukenut päälleni pilkkihaalarin ja aukaissut tien puuvajaan, muistin, että bensa oli loppunut alkusyksyn polttopuutalkoissa. En ollut ostanut lisää, ajatellen, ettei sitä kuitenkaan tarvittaisi ennen kuin korkeintaan vasta keväällä.
Kanisterin pohjalla oli tilkka, ja kaadoin sen koneeseen. Sain kuin sainkin sahan käyntiin, ja raivattua kulkureitin talomme etuovelle. Sitten kone yskähti ja sammui.
Ei siis ollut mitään toiveita siitä, että olisin saanut pelastettua lumeen hautautuneen autoni. Aloin myös ymmärtää, etteivät minun voimavarani riittäisi aukaisemaan tietä. Lunta oli yksinkertaisesti aivan liian paljon. Olimme eristyksissä muusta maailmasta.
Toimelias ja kekseliäs vaimoni oli tällä välin alkanut suunnitella jouluateriaamme uusiksi. Hän oli pilkkonut puolikypsän joulukinkun kappaleiksi, ja laittanut ne vanhaan kolhuiseen kattilaan, jota hän tavallisesti käytti villalankojen värjäykseen. Hän oli taikonut jostain ketjun ja suuren koukun, jonka hän käski minun ruuvata tukevasti kiinni saunan kiukaan yläpuolelle ja laittaa tulen kiukaaseen.
”Tästä tulee maailman ensimmäinen pulled kinkku, à la chef Janna”, hän julisti. ”
”Voisit samalla keksiä keinon miten keittää kahvia”, ehdotin.
Saunaan mennessäni kuulin, kuinka Kirk kysyi, eikö meillä ollut pikakahvia. Hän ehdotti, että kuumentaisimme vettä vedenkeittimellä, jos kerran kahvinkeitin ei toiminut.
Miten vaikeaa on elää ilman sähköä. Olin onnellinen siitä, että meillä oli kunnollinen puukiuas. Talon ostettuamme, Janna oli kyllä ollut vähän sitä mieltä, että sähkökiuas olisi sekin aivan vasteenotettava vaihtoehto. Puolustelin puukiuasta sanomalla, ettei sähkökiukaan löylyjä voinut mitenkään verrata puukiukaan lämpöön, ja että meillä oli sitä paitsi omassa metsässä puuta yllin kyllin kiukaassa poltettavaksi.
Luulen, että tämä jälkimmäinen argumentti vakuutti hänet. Edellistä minun olisikin ollut huomattavasti vaikeampi puolustaa.
Kun sitten tuli aika korvata ruma ja haiseva avotakka varaavalla takalla, Janna puolsi takan vaihtoa sillä ehdolla, että saisi itse valita mallin, jotta se sopisi olohuoneemme kalustukseen.
”Niin, ja eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka veli venäläinen keksii pistää kaasuhanat kiinni, ja sähkönhinta pomppaa pilviin”, Janna selitti.
Mene ja tiedä vaikka hän olisi oikeassa. Itänaapurin sanaan ei kannattanut luottaa. Sen oli isäni minulle jo nuorena opettanut.
Me emme siis ainakaan jäätyneet kuoliaiksi, vaikka kahvia meillä ei ollutkaan. Saunaoluet sen sijaan kyllä pysyisivät kylminä näillä keleillä. Piti siis olla kiitollinen ainakin jostain.
Sillä välin kun puuhailin saunan kimpussa, Janna oli kaivanut kätköistään vanhan kahvipannun, joka oli ties mistä löytänyt tiensä ullakollemme. Saattoipa jopa olla edellisen asukkaan peruja.
Hän oli viritellyt valurautaisen pannunalustan takan hiillokselle ja keittänyt takassa oikein kunnon pannukahvit vaikkakin suodatinjauhatuksesta. Näin päivä oli pelastettu.
Vaimoni oli jo miettinyt useita muitakin sovelluksia keksinnölleen, joten oletin saavani myös laatikkoruokia jouluaterialla pulled kinkun lisukkeena.
Kekseliäs nainen tuo vaimoni. Toisin kuin tyttäremme, joka ei tuntunut mitenkään löytävän korvaajaa hiustenkuivaajalle.
Kun jouluaattoilta alkoi hämärtyä, joku nuorista kiinnitti huomionsa siihen, että vaikka me yhä edelleen olimme ilman sähköä, niin naapuritalo oli kirkkaasti valaistu sekä sisältä että ulkoa.
Pari vuotta sitten viereisestä metsäpalstasta oli lohkaistu tontti, ja sille oli noussut rakennus, joka edusti nykyistä arkkitehtonista suuntausta, missä kaikki – aina keittiön hanaa myöten – oli väriltään mustaa, ja jossa ulkoseinät olivat lasia, jotta naapuritkin saivat ihailla mustuuden eri sävyjä.
Saatoin nähdä, että naapuri röhnötti mustalla nahkasohvallaan pelaamassa Call of Dutyä 90-tuumaisella televisiollaan ja hänen vaimonsa nojaili avokeittiö saarekkeeseen puhuen puhelimessa viinilasi toisessa kädessään.
”Niillä on katsokaas sellainen aggregaatti sähkökatkojen varalta”, selitin. ”Jos menet ulos, et voi olla kuulematta kuinka se pörisee niin että metsä raikaa.”
”Miksei meillä sitten ole sellaista?” Milla valitti. ”Miksei kaikilla ole?”
En tiennyt mitä vastata. Tavallaan naapurin kohdalla sen kyllä ymmärsi. Heillä kun oli kaikki kuviteltavissa olevat, polttomoottorilla toimivat, ja meteliä aikaansaavat vimpaimet lehtipuhaltimesta mönkijään.
Kinkusta tuli ylimaallisen herkullinen sen kypsyttyä koko päivän hitaasti kiukaan miedolla lämmöllä. Saunan lämpö levisi koko rakennukseen ja sen mukana kypsyvän lihan tuoksu.
Jouluateria oli hyvin romanttinen ja mieleenpainuva. Kenties se johtui kynttilän valosta, tai kenties siitä, että molemmat lapsistamme olivat nyt ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa kotona, ja vielä kaiken lisäksi yhdessä seurustelukumppaniensa kanssa.
Vertailimme eri maiden jouluperinteitä, ja lauloimme joululauluja, jotka osoittautuivat olevan hyvin samankaltaisia maasta riippumatta.
Minä ja Janna kerroimme taas kerran tarinan siitä kuinka olimme tavanneet Tiibetissä. Pikkuruisen kylän ainoassa majatalossa, jossa olimme jakaneet ainoan saatavilla olevan vuoteen.
Illallisen jälkeen siirryimme olohuoneen takkatulen loimuun ja jaoimme joululahjat. Janna oli kaivanut kätköistään esiin vanhoja lautapelejä, joita ryhdyimme pelaamaan. Siitä oli varmaankin vuosia, kun viimeksi olimme niitä pelanneet. Kaipa se oli tapahtunut silloin, kun lapsemme olivat vielä pieniä, eivätkä tietokoneet ja puhelimet olleet vielä vieneet meiltä kaikkea aikaamme.
Ulkona oli sysipimeää. Meille näkyi muutaman rakennuksen valot kaukana järven toisella laidalla, mutta nyt nekin olivat sammuksissa. Myös naapurimme valot olivat sammuneet jossakin vaiheessa iltaa, ja päättelin heidän menneen aikaisin nukkumaan, kuten heillä oli tapana.
Kello oli jo pitkälti yli puolen yön, kun oveen koputettiin. Ei se ainakaan joulupukki ole, ajattelin.
Menin avaamaan oven taskulamppu toisessa kädessäni. Muu perhe tuli tuekseni ja turvakseni, valmiina soittamaan hätäkeskukseen, mikäli tulijalla olisi pahoja aikeita.
Naapurin pariskunta se siellä oven takana seisoi kovasti kylmettyneen näköisenä. Patistin heidät sisälle pakkasesta.
Vaimo pyysi hyvin nolostuneena, josko he voisivat yöpyä meillä, koska pakkasen luvattiin kiristyvän alle kahdenkymmenen asteen ja heillä alkoi olla sisällä niin kylmää, ettei siellä tarjennut olla. Koska tie oli poikki ei hotelliinkaan voinut lähteä.
”Eikös teillä ole se sellainen aggregaatti?” kysyin viattomasti, voimatta kätkeä kaikkea vahingoniloa äänestäni.
Naapurin rouva selitti, etteivät sen tehot muutenkaan tahtoneet riittää näillä pakkasilla, ja polttoainekin oli loppunut jo alkuillasta.
Näissä arktisissa olosuhteissa naapurin hieno varajärjestelmä oli siis pettänyt. Mikä todisti sen, että vanhat, hyväksi koetut keinot veivät sittenkin voiton nykyajan älytaloista.
Miltei yhdestä suusta toivotimme naapurimme tervetulleiksi. Juuri tähänhän perustuu perinteinen suomalainen vieraanvaraisuus. Ei Jukolan veljeksiäkään jätetty jouluyönä talvipakkaseen, kun heidän torppansa paloi.
”On meillä tuomisiakin”, naapurin emäntä sanoi, ja ojensi Jannalle Pandan joulukonvehtirasian. Isäntä puolestaan kaivoi povestaan Jaloviinapullon.
”Hyvää joulua!” hän toivotti hieman sammaltavalla äänellä.
”Hyvää joulua!” sanoin.
Janna oli jo mennyt laittamaan vierashuoneen vuoteeseen lakanoita.
