Mutta nyt menen jo asioiden edelle. Minulla ei ollut vielä mitään käsitystä siitä kuinka hyvältä tuntuisi sen jälkeen kun oli juossut kymmenen kilometriä paahtavassa auringossa. Jos minulta nyt sitä kysyttäisiin pitäisin koko ajatusta täysin naurettavana – täysin. Minähän en ollut koskaan harrastanut minkäänlaista urheilua, kuten Erica.
Sinä jouluna minulle ei annettu aikaa edes yrittää sisäistää tapahtunutta kun jo siirryin yhdestä kaaoksesta keskelle toista. Koko perhe oli täpinöissään. Etenkin Erica.
Kaksi ecuadorilaisnaista tuli siivoamaan koko talon läpikotaisin. He pesivät ikkunat ja lattiat. Pyyhkivät pölyt kaikkialta jopa kirjahyllyn kirjoista. Mónica ja Erica ripustivat joulukoristeita ja Ernie kiinnitti jouluvaloja talon ulkoseinille ja fiikukseen.
Tietenkin oli hienoa asua perheessä, jossa joulua valmisteltiin aivan kuten ennen vanhaan. Muistan joitakin samanlaisia jouluja mummolassa kun olin pieni. Tosin nyt en siitä paljon nauttinut sillä olin etupäässä omissa oloissani sekavien ajatusteni ympäröimänä.
Tämä kaikki hälinä johtui tietenkin siitä, että Pau oli tulossa jouluksi. Päivää ennen jouluaattoa pihaan ajoi suuri Hummer-merkkinen auto. Minä en sitä nähnyt mutta Erica kuvaili sen minulle myöhemmin. Tulijat olivat Pau ja hänen senhetkinen vaimonsa Amanda.
Kuulin kyllä hälinän alakerrasta, mutta minua ei lainkaan haluttanut nähdä iloisia naamoja juuri sillä hetkellä. En halunnut mennä alas silläkään uhalla, että minua luultaisiin epäsosiaaliseksi. En välittänyt.
Kauaa en saanut olla yksinäni, kun oveeni koputettiin ja nelikymppinen mies astui sisälle lupaa kysymättä.
”Sinä taidat olla se purjehtijalupaus josta minulle on kerrottu.” Mies sanoi uskomatonta kyllä selvällä suomenkielellä, vaikka hän olikin aivan espanjalaisen näköinen.
Totta kai tiesin, kuka hän oli. Olin nähnyt hänen kuviaan paitsi Erican huoneen seinillä, niin myös musiikki lehdissä kotisuomessa, ja muutaman kerran televisiossakin. Hän oli takavuosien suuri tähti ja ilmeisesti vieläkin kovassa vedossa. Hän oli juuri julkaissut albumin joulumarkkinoille, jos en ihan väärässä ollut. Tosin se ei ollut minun tyylistäni musiikkia.
Mies oli Pau Greenholm. Sen nimen ajatteleminenkin sai aikaan suuria tunteita. Vaikka kun äijä istui tuossa vastapäätä, se tuntui jotenkin fuera de lugar-hommalta, siis joko hän ei kuulunut tänne, tai sitten minä olin aivan väärässä paikassa. Todennäköisesti se olin minä, joka olin väärässä paikassa. Se oli vähän niin kuin minua vastapäätä, kirjoituspöytäni tuolilla, olisi istunut Sting, tai joku Bon Jovi.
En tiennyt mitä sanoa. Tuijotin vain. Onneksi minun ei tarvinnut sanoa mitään sillä Pau hoiti puhumisen. Hän jutusteli kaikenlaista. Kertoili tekemisiään. Muisteli Ericaa pienenä. Sitä kuinka oli tavannut Mónican ensikerran ja pelännyt häntä kuollakseen. Hän puhui ensin suomeksi ja hakien välillä espanjan sanontoja kun ei löytänyt oikeaa suomalaista ja vaihtoi lopulta kokonaan espanjaksi, ja sitten taas hetken päästä suomeksi. Rauhallista jutustelua – aivan jotain muuta kuin joltain rokkistaralta saattoi odottaa.
Suomessa häntä ei oltu koskaan mielletty täysin suomalaiseksi vaikka hänellä olikin suomen kansalaisuus. Hän oli vähän niin kuin Nico Rosberg tai Kim Dotcom. Tiedettiin, että hänen edesmennyt isänsä oli ollut suomalainen, mutta kovin paljon muuta hänen suomalaisuudestaan ei sitten tiedettykään. Hän asui Miamissa. Oli levyttänyt monien latinotähtien kanssa – niin kuin nyt esimerkiksi Juanesin.
Jotenkin hän sai minut hyvälle tuulelle. Paussa oli sitä sen kaltaista ylitse pursuvaa innostusta, ettei hänen seurassaan pystynyt olemaan saamatta itsekin tartuntaa.
”Mónica kertoi, että sä olet onneton”, Pau sanoi, ”Mitäpä jos kertoisit miksi.”
Ennen kun huomasinkaan aloin kertoa murheistani – perhesuhdetragediaani. En voinut olla kertomatta, se tuntui hänen seurassaan jotenkin luontevalta. Minä kertomassa ongelmistani maailmanluokan tähdelle – pähkähullua. Mutta totta se oli. Kerroin hänelle kaiken. Sen ettei isäni ollutkaan oikea isäni vaan, että oikea isäni olikin boheemitaiteilija, jolla oli ollut suhde äitiini, ja mikä pahinta, näytti siltä että he olivat jälleen löytäneet toisensa.
”Mä oon kerran tavannut sun isän.” Pau sanoi yllättäen.
”Hänellä oli näyttely Barcelonassa. Ostin yhden veistoksen. Se kai esittää sitten sun äitiäs, koska on ihan sun näköinen.”
Osaakohan Teo mitään muuta tehdäkään. Kaikki tähän asti näkemäni veistokset olivat enemmän tai vähemmän saman näköisiä kuin äiti nuorena.
Pau ja Amanda viipyivät tapaninpäivään asti. Ja lensivät sitten Barcelonasta Sydneyhin jatkamaan kiertuetta.
Toisin kuin olin odottanut, joulusta tuli oikein hauska. Olin ajatellut murjottaa huoneessani koko joulun. Olla kuin minua ei olisi ollutkaan. Muttei minulle jäänyt aikaa siihen – siitä piti Pau huolen. Olimme kaikki kuin yhtä suurta perhettä. Ne olivat aivan erilaiset aikuisten juhlat kuin mihin minä olin tottunut. Kotona joulu oli nykyisin ollut lähinnä sitä, että äiti panikoi siivoukset ja ruuan. Sitten isä veti konjakkipullon naamaan ja nukahti ennen puoltayötä. Jali sulkeutui Xboxinsa kanssa huoneeseensa, kun taas minä ja Saga löhöttiin sohvalla katsomassa jotain typerää videota. Äiti istui nurkassaan lukemassa jotain kirjaa, jonka hän oli itse antanut lahjaksi itselleen. Ja siinä se sitten olikin.
Nyt menimme vastentahtoisesti nukkumaan vasta neljältä aamuyöllä – liian aikaisin, minusta tuntui. Ennen nukkumaanmenoa pelasimme kuin pikkulapset peliä nimeltään Juego de Oca. Se oli oikeastaan melko typerä peli, jossa kierretään spiraalia ja hoetaan lauseita kuten: De oca a oca y tiro porque me toca. Minä ja Erica nauroimme hysteerisesti aina kun joku putosi sillalta virran vietäväksi. En koskaan ollut pelannut mitään yhtä hauskassa seurassa.
Joulupäivänä söimme hienossa ravintolassa Alellassa. Se oli tosi pitkä lounas. Niin pitkä, että vasta jälkeenpäin sitä huomasi, miten pitkä se oli ollut. Menimme ravintolaan kolmen aikoihin iltapäivällä ja kun lähdimme ulos, kello olikin jo seitsemän. Se oli siis tosi perusteellinen jouluateria.
Minulla ei ollut kovin paljon kokemusta ravintoloista eikä niissä syömisestä. Mutta muistelin äitienpäivälounaita ja niitä muita harvoja kertoja jolloin meidän perhe oli mennyt syömään ravintolaan. Minulle on jäänyt muistikuva siitä, että aina oli kiire: missä se tarjoilija oikein luuhasi, mikä siinä nyt taas kestää, liha on vääränlaista, viini – no jaa, onkohan se hyvää vai eikö, syökääs nyt lapset jotta päästään jälkkäriin, ja otetaanko vielä kahvit ennen kuin lähdetään.
Ja sitten jälkeenpäin päivittelyä siitä kuinka hävyttömän kallista kaikki oli ollut, vaikka sisällä ravintolassa oltiin niin äveriästä ettei paremmasta väliä. Samppanjankin piti olla aitoa ranskalaista, samoin kuin konjakki.
Nyt ei ollut ketään hoputtamassa. Tarjoilija toi pöytään viiniä, avasi sen edessämme ja toi sitten kaikenlaista pientä naposteltavaa kuten: kuivattua kinkkua, oliiveja, juustoja, chorizoa ja fuetia, katkarapuja jne. Sitten paljon myöhemmin, kun viini jo alkoi olla vähissä, tarjoilija tuli paikalle ja keräsi sanaa sanomatta tyhjät pullot tuodakseen lisää ja kysäisi kuin ohimennen jokohan haluaisimme syödä. Ikään kuin emme olisi jo syöneet.
Itse lounas käsitti ensin keiton, jonka joukossa lillui suuria kotilon muotoisia makaroneja – niin suuria että niitä mahtui lusikkaan vain yksi kerrallaan.
Keiton jälkeen pöytään tuotiin uunipellillinen caneloneja – pastalevyn sisälle käärittyä jauhelijaseosta. Tämä olikin minulle jo tuttu ruokalaji. Sen salaisuus perustui siihen, että käytetty liha ruskistettiin ennen sen jauhamista. Niiden kanssa tarjoiltiin herkullista vihreää salaattia, jossa oli runsaasti pieniä mustia oliiveja.
Jälkiruokana oli Crema Catalanaa, ja vielä päälle turroneja – monia erilaisia – ja paljon cavaa, katalonialaista kuohuviiniä. Eikä siinä kaikki, niiden päälle nautittiin kahvit, konjakit, snapsit ja paljon paljon puhetta ja naurua. Siksi siinä meni niin paljon aikaa.
Sen jälkeen olimmekin kaikki räjähtämispisteessä ja päätimme kävellä takaisin kotiin.
Tämä on lyhyt jouluinen katkelma tulevasta kirjastani: Bonsaipuun juurella. Se kertoo siitä kuinka Malla viettää joulua purjehdusparinsa Erican kotona. Kirja ilmestyy alkuvuodesta
