Kuluneina vuosina äiti oli yrittänyt isän tuella tutustuttaa Ericaa balettiin, naisvoimisteluun, tennikseen ja viimeksi jopa yleisurheiluun. Heidän mielestään oli hyvin tärkeää, että lapsella oli jokin urheilullinen harrastus.
Baletti oli ollut yhtä kärsimystä, mutta Erica oli kestänyt sitä kokonaiset kaksi kuukautta, ennen kuin oli viimein uskaltanut uhmata äitiään.
Voimistelusta puuttui täysin oikea kilpailuhenki. Tunne siitä kuinka adrenaliini pulppusi suonissa. Ja kun Ericalle oli selvinnyt, että sijoituksen määräsi ryhmä ikäloppuja tuomareita, jotka istuivat huipputärkeän näköisinä tehden merkintöjään paperille, päätös lopettamisesta oli ollut helpompaa kuin baletin kohdalla.
Tennistä Erica oli pelannut kokonaisen vuoden, vaikka se oli hänen mielestään typerääkin typerämpi urheilulaji. Hän ei koskaan täysin sisäistänyt lajin perusasioita, vain sen että piti lyödä mahdollisimman kovaa.
Juoksemisessa sen sijaan oli sitä jotakin. Hän oli nopein juoksija koko valmennusryhmässään ja valmentaja oli tehnyt todella kaikkensa, jottei Erica lopettaisi juoksemista. Mutta Erica ei pitänyt tästäkään lajista, vaikka se tuntui kyllä mielekkäämmältä kuin pallon lätkiminen.
Isä yritti aina silloin tällöin puhua hänelle uimisen jaloudesta urheilulajina, mutta niitä puheita Erica ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. Amerikkalaista hössötystä. Räpistelyä edestakaisin pienessä altaassa.
Kun Erica kertoi haluavansa kilpapurjehtijaksi, äiti oli vain hymähtänyt vastaukseksi.
Hän ajattelee tietenkin, että kyllästyn siihenkin, Erica tuumi, muttei ollut lopettanut vanhempiensa painostamista.
”Se on niin kallistakin. Tiedätkö ollenkaan mitä sellainen vene oikein maksaa?” isä sanoi. Vaikka Erica hyvin tiesi, ettei hänen vanhemmillaan ollut pulaa rahasta. Isä oli juuri ostanut uuden Mersun, ja siltikin he olivat suunnittelemassa lähtöä risteilylle maailman suurimmalla matkustaja-aluksella nimeltään ”Oasis of the Seas”, jossa oli kuulemma kokonainen puisto keskellä alusta, niin uskomattomalta kuin se kuulostikin.
Niinpä Erica oli itse ruvennut tutkimaan asiaa ja hän törmäsi CNAM:n ilmoitukseen. CNAM sijaitsi Arenys de Marissa – ei niin kovin kaukana hänen kotoaan. Moottoritietä sinne pääsi hyvinkin reilussa puolessa tunnissa. Ei siis niin mitenkään mahdottoman kaukana.
Lisäksi – sen mukaan mitä Erica nettisivulta luki – seuralla oli pitkät perinteet. Sitä paitsi hän tiesi tarkalleen, missä tämä pursiseura sijaitsi. Juuri siellä missä Kirkkotalo oli.
Erica muisti Kirkkotalon heidän matkaltaan Figuerasiin.
”Mutta kyllähän sinun täytyy tietää kuka Salvador Dali on”, äiti sanoi aamiaispöydässä.
Äiti oli perheessä yleensä se, joka aina ties taiteesta kaiken. Vaikkei hän itse maalannutkaan, niin hänellä oli ”hyvin laaja tietämys mitä taiteeseen tuli”. Näin isä asian ilmaisi.
Ja totta oli, että kotona oli taidekirjoja joka puolella – vessassakin.
”Äidillä on tarve ympäröidä itsensä kauniilla asioilla. Ja koska hän ei voi ostaa näitä tauluja, niin hän haluaa kuitenkin nähdä ne aina halutessaan.” oli isä täsmentänyt.
Talo, jossa he asuivat, oli niin täynnä näitä kauniita asioita, että Ericaa aina välillä suorastaan kuvotti. Itse hän piti selkeydestä ja avaruudesta. Juuri sellainen oli hänen huoneensakin, jonka ainut väriläikkä oli hänen raidallinen riippumattonsa, jossa hän oli nukkunut kesäisin aina näihin päiviin asti. Aina siitä lähtien kun oli kasvanut ulos lastensängystään.
Sitä, mitä mieltä Erica oli äitinsä tyylitajusta, hän ei tietenkään milloinkaan sanoisi äidilleen. Hänen äitinsä oli itse asiassa maailman paras äiti, vaikka olikin usein poissa kotoa pitkiä aikoja. Äiti oli kärsivällinen, rakastava, ja ennen kaikkea kuunteli häntä.
Aiemmin heillä oli ollut tapana istuskella yömyöhään nurkkaterassilla, sen jälkeen kun olivat yhdessä laittaneet Óscarin nukkumaan. Jutella naisten juttuja ja kiherrellä.
”Äiti, sä naurat ihan niin kuin pikku tytöt”, Erica oli kerran sanonut äidilleen.
”Niinhän minä olenkin”, äiti oli vastannut.
Äidin vastaus kummeksutti Ericaa, sillä olihan äiti niin vanha, että hänellä oli suonikkaat kädet ja ryppyjä silmäkulmissa.
Silti Erica rakasti yhä vieläkin painautua äitiään vasten, vaikka olikin jo iso tyttö. Ehkäpä vain aistiakseen äitinsä lämmön ja voimakkaan puristuksen tämän kietoessa kätensä hänen ympärilleen. Se oli turvallisin tunne jonka Erica tiesi.
”En ole koskaan kuullutkaan kenestäkään Salidalista”, isä vastasi lyöden asian leikiksi, kuten hänellä oli tapana tehdä halutessaan säilyttää kasvonsa.
Äiti vain hymähti. Hän tunsi jo kaikki isän puujalkavitsit ja nimileikit ja jätti ne omaan arvoonsa. Ericaa sen sijaan isän vitsailu nauratti joka kerta. Tämä oli juuri sitä, mitä hän isässään rakasti.
Vaikka isukki tiesikin paljon asioita – sillä se kuului hänen työhönsä – niin joissain asioissa hän oli yllättävän tietämätön. Isä kirjoitti. Ja kuten hän itse sanoi, jotta voisi kirjoittaa, täytyi ensin lukea. ”On luettava paljon enemmän kuin kirjoittaa. Paljon, paljon enemmän.” Arvattavasti hän ei kuitenkaan lukenut taidehistoriaa. Sillä siinä jopa Erica oli isäänsä paljon sivistyneempi.
Isä sanoi sen tietenkin englanniksi, amerikanenglanniksi, kuten tavallista. ”You have to…” sen sijaan että sanoisi espanjaksi ”Se ha de…” Edellisessä tapauksessa ”sinun täytyy” kun taas jälkimmäisessä ei määritellä tekijää. Asia josta Erica vitsaili isälleen alin omaan, kun tämä kompastui espanjankielen kieliopillisiin koukeroihin. Isä ja Erica puhuivat keskenään melkein aina englanniksi.
Niinpä he lastasivat tavarat autoon ja lähtivät ajamaan kohti pohjoista. Isä otti kannettavansa, äiti kameransa ja Erica tietenkin Gameboyn.
He lähtivät matkaan aikaisin lauantai aamuna. Äiti oli ehdottanut, että he ajaisivat pitkin rantatietä sen sijaan että menisivät moottoritietä.
”Maisemat ovat kauniimmat”, äiti sanoi.
”Eikä tarvitse maksaa tietulleja”, isä huomautti.
Ja maisemat olivatkin todella kauniit. Nouseva aurinko välkehti veden pinnalla ja kultasi Välimeren.
Niin kauan kuin Erica jaksoi muistaa, he olivat aina ajaneet kohti etelään. Joko mennäkseen kouluun Barcelonaan, veneelle Casteldefelsiin, tai lentokentälle mennessään tapaamaan Kristel tätiä ja isän serkkuja Valtoihin.
Juuri kun he olivat ohittaneet pienen rantakaupungin, Erica näki Kirkkotalon. Hän ei ollut uskoa silmiään nähdessään, että kokonainen kerrostalo oli rakennettu kirkon ympärille. Se tuntui Ericasta niin kummalliselta, että merkilliset taulut joita he katselivat Salvador Dali-museossa, eivät lainkaan tuntuneet yhtä oudoilta, eikä itse museorakennuskaan vaikuttanut hänestä mitenkään erikoiselta mauttomine koristeineen.
Tämä, tietyllä tavalla kolonialistista tyylisuuntaa henkivä rakennus, oli todellakin rakennettu kirkon ympärille, niin että kirkosta oli tänä päivänä nähtävillä vain sen toinen pääty kellotorneineen.
Kirkko on hyvin vanha. Sen rakennutti Hipòlit Doy vuonna 1584. Kerrotaan, että hän rakensi sen sovittaakseen vaimonsa murhan. Kirkko tunnettiin siitä lähtien nimellä L’ermita del Mont Calvari, nimi joka varmaan kuvasti rakentajansa tunteita.
Vuonna 1901 Enric Nel·lo rakennutti kirkon ympärille kylpylähotellin – nelikulmaisen rakennuksen – joka avautui kolmelta sivultaan merelle päin.
Tuohon aikaan, jolloin Erica näki sen ensimmäisen kerran, tämä kaunis rakennus oli pääosin tyhjillään ja siellä oli vain joitakin asuntoja, ravintola ja pursiseuran toimistoja.
Lopulta, pitkällisen vänkäämisen jälkeen, isä ja äiti olivat suostuneet viemään Erican pursiseuralle, ja hän sai kuin saikin luvan osallistua purjehduskurssille, jonka seura järjesti uusille tulokkaille. Kurssi oli hinnoiteltu antamaan sellaisen vaikutelman, ettei purjehdus ollut kovin kallis laji, eikä monilla vanhemmista ollut aavistustakaan siitä, millaiseen perikatoon he olivat itseään saattamassa.
Erican ja Núrian ystävyys oli syntynyt jo heti ensi tapaamisella. Siitä oli viisi vuotta. Tämä ystävyys ei rajoittunut vain pursiseuralle vaan täytti kaiken heidän vapaa-aikansa.
Erican äiti oli kyydinnyt tytärtään harjoituksiin, joita aivan aluksi ei ollut kovinkaan usein. Mutta sitä mukaan kun tavoitteet kasvoivat, niin myös harjoituskerratkin lisääntyivät, ja Erica alkoi kulkea yksin junalla.
”Sinähän suorastaan asut siellä pursiseuralla”, oli äiti kerran sanonut, kun Erica tuli tavallista myöhemmin kotiin.
Ensi alkuun tytöt purjehtivat kumpikin omalla Laserillaan kilpaillen näin ollen toisiaan vastaan. Myöhemmin heidän valmentajansa kehotti heitä vaihtamaan venetyyppiä ja purjehtimaan yhdessä, sen sijaan että sopisivat etukäteen kumman vuoro oli kulloinkin voittaa. Niin tasaväkisiä he olivat.
Näin he siirtyivät ensin 420-luokkaan ja lopulta edellisellä kaudella 470-luokkaan. Oli aivan luonnollista, että Núria kokeneempana oli kippari ja Erica gasti. Núria istui siis veneen perässä ja ohjasi venettä. Hän kontrolloi myös isopurjeen jalusta, narua jolla säädeltiin veneen suurimman purjeen kulmaa tuuleen nähden. Erican tehtävänä oli roikkua veneen laidalla pitämässä sitä tasapainossa ja samalla hän hallitsi veneen pienempää keulapurjetta eli fokkaa. Ericalla oli toinenkin tehtävä, joka oli ehkä vaikein kaikista. Hänen tehtävänään oli arvioida veneen kulkema kurssi, hän kun oli tavallaan näköalapaikalla, ja kertoa havainnoistaan Núrialle joka teki päätökset.
Tämä tarinanpätkä on lainaus tulevasta kirjastani. Sen nimeksi tulee melkoisella varmuudella ”Bonsaipuun juurella.” Miltä tämä nimi sinusta vaikuttaa? Hyvä vai huono? Lähetä kommentti.
