Luettuaan Iltasanomien uutisen Malmin sairaalatapauksesta, Arvo ei voinut kuin olla samaa mieltä artikkelin kirjoittajan kanssa siitä, että Suomen oikeuslaitoksessa on jotain todella pahoin pielessä.
Hän läväytti lehden pöydälle niin, että Marilyn säpsähti ja katsoi Arvoa pelästyneesti ja korvat luimussa.
”En minä sinulle vihoittele”, Arvo sanoi. ”Maailmalla vain tapahtuu pahoja asioita. Jatka sinä päiväuniasi. Kun Neea tulee koulusta, hän vie sinut kävelylle.”
Muumimuki oli puolillaan. Sisältö oli kylmää, mutta tuoksui edelleen kahvilta. Arvo hiveli sormellaan murtunutta kohtaa mukin reunassa, samalla kun mietti lukemaansa. Hän tapasi tehdä näin, yrittäessään löytää järkeviä selityksiä maailman hulluudelle.
Uutiset olivat päivästä toiseen tulvillaan toinen toistaan järkyttävimpiä tapahtumia: sotia, murhia, raiskauksia ja tuhoisia onnettomuuksia – tsunameja tai tulivuorenpurkauksia. Melkein aina nämä tällaiset olivat sattuneet paikkakunnalla, jonka nimeä Arvo ei ollut koskaan kuullutkaan. Silloin uutinen oli helppoa ohittaa lukematta, vaikka päivälehdet kyllä kovasti yrittivät otsikoida niin, kuin tapaus olisi sattunut lukijan omalla takapihalla. Useimmiten nämä raakalaismaiset teot tapahtuivat jossain USA:n takamailla. Hän ei tiennyt johtuiko se siitä, että jenkit olivat hyviä myymään uutisiaan, vai siitä, että siellä tapahtui raakuuksia enemmän kuin missään muualla.
Mutta tämä, hänen juuri lukemansa uutinen oli kotimaan osastolla. Siinä kerrottiin käräjäoikeuden päätöksestä, jossa kolme aikuista maahanmuuttajamiestä vapautettiin seitsemäntoistavuotiaan tytön joukkoraiskauksesta. Edes syyttäjä ei katsonut aiheelliseksi valittaa hovioikeuteen. Vain uhri halusi niin tehdä.
Kuten aina, nämä tällaiset asiat eivät juuri milloinkaan yltäneet otsikoihin asti. Suuri yleisö sai tietää siitä vasta silloin, kun asiaa käsiteltiin oikeudessa, eli vuosia myöhemmin. Tuolloin uutisoitiin ennemminkin oikeuden päätöksestä, kuin siitä mitä oikeasti oli tapahtunut. Tällöin tapaus ei enää herättänyt suuria tunteita. Ei ainakaan sellaisia tunteita, joita etusivun juttu kolmen ulkomaalaismiehen tekemästä törkeästä lapsenraiskauksesta olisi voinut nostattaa. Kaipa tämä oli tarkoituskin. Hallituspuolueiden politiikkaan ei sopinut lietsoa muukalaisvihaa, ja siinä asiassa valtamedia säesti päättäjiä.
Kaikkein huolestuttavinta tässä kyseisessä tapauksessa oli kuitenkin se, että kaikki oli saanut alkunsa Malmin sairaalassa, aamuyöllä lokakuussa. Sitä jotenkin vaistomaisesti olettaa, että sairaala on turvallinen paikka, sillä onhan siellä aamuyölläkin henkilökuntaa paikalla.
Humaltunut ja lähes tiedoton seitsemäntoistavuotias nuori nainen tuodaan ambulanssilla sairaalaan. Hänen todetaan olevan 2,05 promillen humalatilassa. Hänen ikäiselleen ja kokoiselleen tämä on lähes kuolettava annos.
Jostain syystä, ja kenenkään sitä estämättä, kolme ulkomaalaistaustaista miestä houkuttelee tytön mukaansa. Nelikko päätyy sairaalan edessä olevaan pusikkoon, jossa miehet raiskaavat tytön hyvin nöyryyttävällä tavalla.
Henkilökunta ei millään tavoin estänyt lähes tiedotonta tyttöä poistumasta kolmen hänelle täysin vieraan miehen kanssa. Eikä se myöskään estänyt miehiä haahuilemasta aamuyöllä sairaan tiloissa.
Tämän jälkeen sairaalan välinpitämättömyys potilaitaan kohtaan sen kun vain pahenee. Kesken raiskauksen vartija huomaa tapauksen. Sen sijaan, että rientäisi apuun, hän häätää joukkion muualle. Miehet saattavat kaikessa rauhassa tekonsa loppuun muualla. Poliisi hälytetään paikalle vasta silloin, kun tyttö palaa pahoinpideltynä omin avuin päivystykseen.
Tekijät saadaan melko pian kiinni, sillä onhan valvontakamera tallentanut kaiken, mitä sairaalan sisällä tapahtui. Tyttö ei muista mitään tapahtuneesta, mikä humalatila huomioon ottaen on enemmän kuin odotettavissa.
Kun käräjänoikeus lopulta antaa tuomionsa, siitä saa väistämättä sellaisen käsityksen, että tyttö on kahden promillen humalatilastaan huolimatta äkillisesti antautunut intohimojensa vietäväksi ja on vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan halunnut harrastaa suojaamatonta ryhmäseksiä näiden kolmen itseään paljon vanhemman miehen kanssa, jotka eivät edes puhu samaa kieltä hänen kanssaan.
Arvo ei tiennyt mitä ajatella. Kukapa meistä – Suomessa kun ollaan – ei olisi nuorena, ja miksei vanhempanakin, ryypännyt itseään sellaiseen kuntoon, ettei muista yön tapahtumista tuon taivaallista. Mutta ei kai mitään tällaista tapahtunut silloin kun hän oli nuori – vai tapahtuiko? Onko suomalainen yhteiskunta muuttunut sellaiseksi, että humalainen nuori nainen on seksuaalirikollisten vapaata riistaa. Ja vieläpä sairaalan päivystyksessä. Tämä ajatus oli suorastaan kauhistuttava.
Kun Tea-tytär oli viidentoista, tämä oli jatkuvasti sotajalalla äitinsä kanssa. Niinhän tyttäret usein tekevät. Miian ja Neean kanssa kaikki oli ollut paljon helpompaa. Esikoisen tie on aina ollut kivikkoisempi kuin hänen jälkeensä tulevien. Usein hän luuhasi kaupungilla pikkutunneille saakka ilmoittamatta olinpaikkaansa ja kieltäytyen vastaamasta puheluihin. Arvo muisti hyvin kuinka hän oli valvonut yömyöhään odottamassa tyttärensä paluuta kotiin, peläten, että jotain pahaa olisi tapahtunut.
Eräänä yönä tammikuussa hänelle soitti tuntematon nainen. Arvo oli odottaessaan nukahtanut. Kirja jota hän oli ollut lukevinaan, oli pudonnut lattialle.
”Anteeksi, että soitan näin kauhean myöhään. Olethan sinä Tean isä?”
Pahat aavistukset valtasivat Arvon mielen. Hän aavisteli, että se, mitä hän oli pelännyt aina siitä lähtien kun hänen esikoistyttärensä oli alkanut liikkua kaupungilla, oli nyt tapahtunut. Tea oli joutunut onnettomuuteen. Kenties jäänyt auton alle. Tai sitten jotain muuta pahaa oli sattunut. Vaikka Arvo kuinka vakuutteli itselleen, ettei mistään sellaisesta tietenkään ollut kysymys, hänen vatsaansa kouristeli ikävästi.
”Juu, olenhan minä,” Arvo vastasi yrittäen pitää äänensä mahdollisimman rauhallisena. Hän toivoi, että Jutta olisi kotona hänen tukenaan. Vaimolla oli paljon rennompi ote tyttärien kasvatukseen kuin hänellä itsellään.
”Olipas vaikeaa löytää sinun puhelinnumerosi. Niitä kun ei nykyisin tahdo saada enää mistään tiedusteluista.”
”Mitä on tapahtunut!” Arvo olisi halunnut huutaa, mutta tyytyi kysymään, mikä oli hätänä.
”Maiju tuli juuri äsken kotiin. Hän kertoi, että Tea oli viety sairaalaan. Kysyin häneltä tiesikö Tean vanhemmat asiasta ja hän sanoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan. Siksi päätin soittaa sinulle ja varmistaa asian.”
Viety sairaalaan! Viety sairaalaan! Viety sairaalaan! Sykki Arvon päässä, mutta hän onnistui edelleenkin pitämään äänensä rauhallisena. Ei se voinut mitään niin hirveän vakavaa olla, sillä muutenhan hänelle olisi soittanut poliisi.
”Kertoiko Maiju, mitä oli tapahtunut?” Arvo kysyi ja mietti, kuka kaikista Tean ystävistä tämä Maiju oli.
”Ei oikeastaan, mutta sain sellaisen käsityksen, että he olivat olleet laskemassa mäkeä, ja Tea satutti jalkansa törmätessään betoniporsaaseen.”
Betoniporsaaseen? Niitähän laitettiin tielle, eikä maastoon. Mistä ihmeen mäestä he oikein olivat laskeneet.
Jollain tavalla Arvo sai pidetyksi itsensä kasassa, ajaessaan aamuyöllä hieman liiankin lujaa vielä auran koskemattomia lumisia teitä sairaalaan. Siihen samaan sairaalaan missä Jutta oli töissä. Arvo tiesi, ettei vaimo vastaisi puhelimeen töissä ollessaan, eikä siksi edes yrittänyt. Leikkaussaliin ei voinut viedä puhelinta.
Kello oli puoli kolme aamulla Arvon saapuessa sairaalan päivystykseen. Vastaanotossa ei ollut ketään. Musiikki soi vaimeasti takahuoneessa, mutta kukaan ei vastannut Arvon huhuiluun. Loisteputkien valo heijastui kiillotetusta kivilattiasta ja askelten äänet kaikuivat suhteettoman suuressa aulassa.
Arvo lähti umpimähkään kulkemaan pitkin tyhjiä käytäviä. Hän kiipesi kerrosta ylemmäs ja kulki pitkän käytävän päästä päähän. Lopulta hän löysi Tean kellarikerroksesta. Tyttö nukkui punaiseksi verhoillun tuolirivin päällä. Hän oli kietonut talvitakkinsa tiukasti ympärilleen. Vain silmät ja tumma hiuskiekura pilkistivät takin hupun raosta. Kipsattu jalka lojui lehtilaatikossa ja toinen oli taivutettuna toisen jalan alle.
Arvo pysähtyi katsomaan tytärtään. Tämä oli kuin pieni rikkinäinen nukke hylättynä suuren, tyhjän sairaalarakennuksen käytävällä.
Mitään todella vakavaa ei ollut tapahtunut. Nuoren ihmisen katkenneet luut kasvoivat nopeasti yhteen. Tean ystävät kirjoivat kipsin täyteen hymiöitä ja runoja, ja nyt tuosta kaikesta oli enää vain muisto jäljellä. Tyttö oli rauhoittunut aikanaan ja lähtenyt kulkemaan äitinsä viitoittamaa tietä. Hän opiskeli ensimmäistä vuottaan lääketieteellisessä.
Nyt, luettuaan uutisen Malmin sairaalan tapauksesta, Arvo ajatteli sitä, kuinka helppoa olisi tuolloinkin ollut kokonaisen maahanmuuttajajengin kävellä sairaalan pääovesta ovesta sisälle kenenkään sitä estämättä. Lämpöön talvipakkasesta, bilettämään kellarin tyhjillä käytävillä tai vaikkapa saalistamaan nuoria humalaisia tyttöjä.
