4. Neljäs osa
Iltapäivällä kävin seuraavan sängynaluslaatikon kimppuun. Osoittautui että se oli ääriään myöten täynnä valokuvia.
Vaikutti siltä, että äitini oli viimeisinä vuosinaan koettanut saada tavaransa jonkinlaiseen järjestykseen. Ehkä on niin, että lopun vääjäämättömästi lähestyessä, me ihmiset haluamme tavalla tai toisella vaikuttaa siihen, minkälaisen kuvan me itsestämme jälkipolville jätämme.
Tämä varmaan selitti myös sen, miksi äitini päiväkirjat yhdeksänkymmentä luvun lamakauden ajalta, olivat kaikki aikajärjestyksessä makuuhuoneen kirjahyllyssä. Aivan kuin hän olisi halunnut siten sanoa: ”Lukekaa, mitä minulle on tehty.”
Valokuvien valtaisa määrä yllätti minut. Tiesin, että äitini oli kuvannut ahkerasti jo nuorena Rolleiflex laatikkokamerallaan. Minä sain sen hänen jälkeensä käyttööni. Kamera kuvasi 6×6 senttimetrin filmille, joka piti ladata käsikopelolla pimeässä huoneessa.
Äitini oli aivan viime aikoihin asti jatkanut kuvaamista filmikameralla, joten kuvien lisäksi hän oli säilyttänyt myös negatiivit. Hänen viimeisin kameransa oli tosin ollut digitaalinen, mutta silläkin ottamistaan kuvista hän oli teetättänyt paperivedokset – useat niistä jopa kaksin tai kolminkertaisina kopioina.
Ei ollut mitään järkeä yrittää varastoida tuota kaikkea. Ei edes kuvien negatiiveja. Sitä paitsi, ketä varten niin tekisin. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin säilyttää kuvista ainoastaan ne, joissa esiintyi ihmisiä, ja näistäkin vain sukulaisia ja ystäviä esittävät valokuvat.
Tämä tietenkin edellytti sitä, että minun pitäisi katsoa joka ikinen kuva ja tehdä sen jälkeen päätös, säilytänkö vai en. Melkoinen urakka mutta sitä vartenhan minä olin tullut.
Useat kuvista olivat edelleen valokuvausliikkeen kuorissa. Avasin kuoren kerrallaan, ja heitin ensin negatiivit roskapussiin. Sen jälkeen selailin nopeasti kuvan toisensa jälkeen poimien niistä erilleen kaikkein mielenkiintoisimmat sekä ne jotka olivat onnistuneita. Loput laitoin takaisin kuoreen, pannakseni ne lopulta takaisin sängynaluslaatikkoon. Muut saisivat aikanaan päättää mitä niille tehtäisiin.
Silmämääräisen arvion perusteella saisin kuvista tällä tavoin talteen ehkä noin kaksikymmentä prosenttia, mikä sekin tuntui suurelta määrältä. Murehdin jo etukäteen sitä, mihin ne laittaisin pienessä asunnossani.
Äidilläni oli tapana kuvata kaikki vieraansa. Kuvissa vilahteli paljon tuttuja kasvoja, mutta kaikkina niinä vuosina, jotka olin viettänyt maailmalla, äitini lähipiiriin oli ilmestynyt kasvoja joita en pystynyt tunnistamaan. Etenkin lastenlasten, ja heidän lastensa määrä näytti vuosien mittaan kasvaneen suureksi, enkä osannut sanoa kuka heistä oli kuka.
Mukana kuvissa oli myös suomenkielisen koulun oppilaita, joille äitini oli opettanut kompostoinnin saloja ja käynyt lukemassa satuja äidinkielen tunneilla.
Lajittelutyöni edetessä, tästä lapsikatraasta jäi mieleeni eräs tyttö. Ei siksi, että hän olisi jollakin tavoin mieleenpainuvampi kuin muut, vaan ainoastaan siksi, että hänen kasvonsa tulivat esiin yhä uudelleen ja uudelleen.
Tytöstä oli kuvia useiden vuoden ajalta ja sain seurata kuinka peruskoululaisesta varttui kaunis nuori nainen.
Mieltäni vaivasi se, kuka tämä henkilö oikein oli voisi olla. Valokuvissa hän esiintyi hyvin arkisissa tilanteissa. Monissa kuvissa näin hänen soittavan viulua. Minusta suorastaan vaikutti siltä, kuin hän olisi yksi äitini lapsista – minun sisareni.
Selailemalla äitini vieraskirjoja, sain lopulta selville viulistin nimen ja nyt muistin äitini kerran puhuneen minulle tytöstä nimeltään Silvia, jonka hän mainitsi olevan lahjakas viulisti.
Netistä löysin paljon tietoa Silviasta. Minulle selvisi, että hän oli opiskellut Sibelius akatemiassa ja jatkoi parhaillaan opintojaan Liceun konservatoriossa Barcelonassa. Hän ei siis ollut aivan kuka tahansa viulisti.
Mieleeni juolahti, että kenties Sílvia haluaisi saada jonkin esineen muistoksi äidistäni. Siksi koetin löytää hänen yhteystietonsa, mutten siinä tietenkään onnistunut. Mutta törmäsin artikkeliin joka oli julkaistu eräässä aikakauslehdessä. Artikkelissa Sílvia ja hänen äitinsä kertoivat kasvisruoan valmistamisesta, ja yrttien kasvatuksesta.
Artikkelissa oli paljon kuvia, ja niitä katsellessani tunnistin Silvia kotitalon. Muistin talon jo lapsuuteni tutkimusmatkoilta. Muistin sen siksi, että rakennuksessa oli niin erikoiset ikkunat. Senkin talon oli joku kaupungin monista merikapteeneista aikanaan rakennuttanut perheelleen.
Nyt kun tiesin, missä Sílvia asui, päätin mennä häntä tervehtimään. Mutta oli jo myöhä, sillä raatihuoneen kello oli juuri lyönyt kahdeksan illalla. Enkä ollut lajitellut valokuvista vielä puoliakaan.
Jatkoin valokuvien lajittelua vielä jonkin aikaa, kunnes tapahtumat, henkilöt ja maisemat vilisivät silmissäni ja päätin lopulta mennä nukkumaan.
Aamu koitti aurinkoisempana kuin edellinen. Lähestyttiin elokuun loppua ja ilmatieteenlaitoksen ennusteen mukaan luvassa oli lämpimiä päiviä. Kenties kesä alkoikin toden teolla vasta nyt. Päätin nauttia aamiaisen terassilla. Maahan pudonneiden ja maatuvien omenoiden makea tuoksu täytti koko pihan, ja sekoittui vastakeitetyn kahvin tuoksuun. Aurinko paistoi terassin pleksikatteen lävitse nostaen lämpötilan sen alla lähes helteiseksi.
Omenapuita on pihalla kaikkiaan kuusi. Näin ne kaikki mielessäni puutarhaan katsomatta. Tiesin, miltä niiden omenat maistuivat. Muistin kohdat puiden rungoissa, mistä isoäitini oli katkaissut oksia ja minä olin saanut tikapuilla seisten maalata tyngät valkoisella maalilla. Ja mikäli nyt heti menisin leikkaamaan pihanurmikkoa, olisin osannut kiertää puiden alustat lyömättä päätäni alimpiin oksiin. Mutta nyt kaikkein suurin ja vanhin niistä makasi pitkin pituuttaan villiintyneessä heinikossa. Miten surulliseksi se minut tekikään.
Omenapuita oli kaikkiaan kolmea eri lajiketta. Isoäidilläni oli ollut tapana tehdä niistä hilloa, jota hän sitten tuputti kaiken mahdollisen lisukkeena. Joinakin vuosina hän innostui tekemään viiniä. Muistan nähneeni vanhoja omenaviinivuosikertoja kellarissa vielä äitini aikoinakin.
En tiedä mitä äitini omenista laittoi. Todennäköisesti hän vain ruokki niillä kompostiaan. Muistan joitakin kertoja leikanneeni nurmikkoa näin loppukesästä. Ja muistan sen, kuinka maahan putoilleet omenat jauhautuivat soseeksi ruohonleikkuukoneen kulkiessa niiden yli. Kuului vain pehmeä tussahdus ja omenanpalasia lenteli ympäriinsä.
Humala on kietoutunut terassin kattoa kannattelevien tolppien ympärille. Niiden vaaleanvihreät kukinnot näyttävät suorastaan herkullisilta, vaikka tiedän niiden olevan kitkeriä maultaan. Olin lapsena maistanut. Se on hyötykasvi jota voi oikeastaan käyttää vain yhteen tarkoitukseen, nimittäin oluen valmistukseen.
Isoäitini aikana humala kasvoi samassa paikassa kuin nykyisinkin. Tuolloin ei tosin terassia vielä ollut, joten köynnös tarrautui puihin, verkkoaitaan sekä katolle johtaviin puisiin tikapuihin. Se oli kasvanut siinä samassa paikassa jo varmaan siitä lähtien kun kaupunki oli aikoinaan perustettu.
Ennen vanhaan kaupunkilaiset nimittäin määrättiin kasvattamaan tätä hyötykasvia nimenomaan oluen valmistusta varten. Ymmärsihän sen. Vesi ei aina ollut juomakelpoista, mutta oluen alkoholi toimi säilöntäaineena.
Sitten tuli kieltolaki, ja sen päätyttyä valtio monopolisoi kaiken alkoholin valmistuksen itselleen. Vasta aivan viime vuosina paikallisia pieniä panimoita on alkanut syntyä uudelleen korvaamaan aikanaan katkenneen perinteen ja kadonneita reseptejä on yritetty herätellä henkiin niilläkin seuduilla. Humala sen sijaan on enää vain harvinainen koristekasvi muutamissa vanhoissa puutarhoissa.
Terassilla, missä minä nyt istun, on puutarhapöytä, jonka yllä roikkuu kattopalkista suuri puinen pyörä. Polkupyörän pyörä, oli minulle lapsena kerrottu. Sellainen se saattaa hyvinkin olla, sillä niin hentorakenteinen se on. Tarkoitan tietenkin sellaista vanhanaikaista polkupyörää, jollaisia nykyisin näkee vain vanhoissa kuvissa. Sellaista jossa etupyörä on huomattavasti taaempaa kookkaampi.
Pihakamarin ikkunan alla on pitkä penkki, ja toinen samanlainen on verannan ikkunan alla. Seinille on ripusteltu koriste-esineitä ja nurkassa on äitini tekemä asetelma, joka koostuu meren hiomasta oksasta, kivistä ja posliinisesta mustasta kissasta. Kynttilälyhtyjä on kymmenkunta.
Terassilla on kaksi pikkuruista jakkaraa, joista toiseen on kaiverrettu minun nimeni ja toiseen veljeni Matsin. Ne on enoni joskus aikoinaan meille tehnyt. Enempää meitä lapsia ei tuolloin vielä ollutkaan. Nämä jakkarat ovat tehneet vuosia lasten saunajakkaroiden virkaa, mutta nyt ne ovat päätyneet tänne terassille.
Puutarhaan laskeutuvien, umpeen kasvaneiden rappusten edustalla kasvaa japaninkirsikkapuu, jonka annoin parikymmentä vuotta sitten äidille syntymäpäivälahjaksi. Siitä on tuossa ajassa kasvanut suuri puu, joka kukkii vakoisenaan joka kevät. Terassin alta kurkottaa jalava, joka sekin on venähtänyt jo kuistia korkeammaksi. Varmaan jokin verso, jota kukaan ei ole viitsinyt karsia pois. Jostain syystä kaikki minkä äitini talon pihalle istutetaan kukoistaa aivan poikkeuksellisella tavalla.
Silloin kun terassia ei vielä ollut olemassa, sen paikalla oli korkeat puutikapuut, joita pitkin pääsi nousemaan talon katolle. Tikkaita vasten oli nostettuna pitkä riuku, jonka päässä oli teräskoukku. Palohaka se oli nimeltään. minun lapsuudessani se oli pakollinen varuste kaikissa taloissa, samoin kuin vesitynnyri ja sammutusämpäri. Tämä jälkimmäinen oli pyöreäpohjainen ja punaiseksi maalattu ämpäri, joka soveltui kyllä vedenkantoon, mutta ei mihinkään muuhun tarkoitukseen, koska pystyssä se ei pysynyt.
Kaikki nämä varusteet palotarkastaja kävi määräajoin tarkastamassa. Samalla hän tutki myös tulipesien ja savuhormien kunnon. Se oli tärkeä toimitus, jota seurasin silmä tarkkana isoäitini helmoista. Tämä virkapukuinen mies taputti minua päähän ja hymyili. Muistan, että minua hieman pelotti, mutta tunsin itseni hyvin tärkeäksi.
Tikkaiden alla oli matala, keltaiseksi maalattu ovi, joka roikkui saranoillaan. Sitä ympäröi kokonainen niitty nokkosia. Piti tarkkaan katsoa, mihin astui, jottei polttanut itseään mennessään verannan alustaan, jossa isoäitini säilytti polttopuita. Saatan yhäkin muistaa koivuklapien imelän tuoksun sekoittuneena homeen hajuun.
Alusta oli pelottava paikka. Uskalsin mennä sinne vain päiväsaikaan, jolloin auringon säteet piirsivät lautojen raoista raitoja maalattiaan ja pienestä ikkunasta tuleva valokeila valaisi halkokasan.
Mutta se mikä oli todella pelottavaa, oli itse rakennuksen kellari. Sinne pääsi kulkemaan kivijalassa olevasta avoimesta aukosta. Siellä vallitsi ainainen pimeys ja aina polttopuita hakiessani, vältin katsomasta sinne. Mutta aina välillä oli kuitenkin pakko vilkaista, jos vaikka joku tai jokin yrittäisi pimeydestä hyökätä kimppuuni.
Kellariin oli tungettu kaikenlaisia tarpeettomia esineitä, jotka toisinaan näyttäytyivät pelottavina, kellarin mustuudessa lymyävinä olentoina. Ja jossain kaukana pimeyden uumenissa kissanluukut kiiluivat kuin hirviökyklooppien tuijottavat silmä.
