Eräänä päivänä pyöräilin erään ratsastustilan ohi – yhden monista – ja näin kuinka joukko ratsastajia harjoitteli esteratsastusta. Huomasin heti, että yksi heistä oli Edith. Erotin hänen kiharansa jo kaukaa.
Seurasin kuinka ratsukot ylittivät esteitä yksi toisensa perään. Jokaisella heistä näytti olevan oma tyylinsä. En osannut sanoa miksi, mutta minusta Edith erottui tässä muista heti ensisilmäyksellä. Hänen ja hänen hevosensa liikkeissä oli jotain sellaista vähäeleistä taituruutta, joka sai muut näyttämään lähes amatööreiltä, ja ehkäpä he sitä olivatkin.
Kun Edith näki minut, hän karautti ratsullaan aidan viereen, sinne missä minä seisoin. Jotenkin se tuntui minusta melkein juhlavalta. Sanomatta sanakaan hän sai suuren eläimen kulkemaan puolijuoksua yhtä vaivattoman näköisesti kuin minä olisin tehnyt sen pyörälläni.
”Hei Jan. Mitä sinä täällä?” hän kysyi hymyillen ja pyyhkäisi ihanan kiharansa kasvoiltaan. Hän siis muisti nimeni.
”Dyynit ja hiekkarannat on jo nähty, joten kiertelen nyt tutustumassa härkiin ja hevosiin. Paljon muuta täällä ei tunnu olevan, paitsi tietenkin saksalaisia.”
Edith nauroi.
”Hevoset ja Härät ovatkin parasta mitä Camarguessa on tarjolla.”
”Siihen tulokseen minäkin olen tullut.”
”Mihin jätit ystäväsi?” Edith kysyi.
”Heidän päivänsä kuluvat riidellessä ja rakastellessa. Minun on kaikkien kannalta parasta pysyä poissa niin pitkään, että tilanne rauhoittuu. Sen jälkeen molemmat ovat kyllä ihan mukavia.”
”Tule, niin esittelen sinut hevosille”, Edith sanoi.
Niinpä tietenkin, hevosille, ajattelin.
Ohitimme vanhan maatalon, joka oli saanut uuden elämän majatalona ja hevostilana, ja saavuimme tallirakennuksen luo. Saatoin vain arvailla montako hevosta sinne mahtuisi. Vähintäänkin parikymmentä arvelin.
Edith laskeutui sulavasti alas suuren eläimen selästä aivan kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä.
”Hän on Balios”, Edith sanoi ja taputti eläintä kaulalle.
Edith kertoi, että nimi tulee kreikan mytologiasta. Balios oli toinen kahdesta kuolemattomasta hevosesta, jotka Poseidon antoi häälahjaksi Peleukselle, joka puolestaan antoi ne myöhemmin pojalleen Akhilleukselle.
Tietenkin tiesin, keitä kyseiset henkilöt olivat, mutta heidän kotieläintensä nimistö oli jäänyt – ainakin minulta – vähemmälle huomiolle.
Selvästikin Edith oli hyvin ylpeä hevosestaan, kuten myös sen nimestä.
”Tämä tässä on Kenavo ja hän on Balou du Rouet”, Edith esitteli.
Sitten olivat vuorossa Tulpat ja Flamboyant, joka hörähti minulle mahtipontisesti ja näytteli hampaitaan.
”Nämä viisi on meidän. Nuo tuolla toisella puolen ovat asiakkaittemme hevosia”, hän sanoi.
Meidän? Oliko tila siis hänen? Hänen vanhempiensa? En kehdannut kysyä.
”Jääthän siksi aikaa, että riisun Baliosin, niin tarjoan sinulle jotain baarissa? ” hän pyysi.
Koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä istuin lukemaan kirjaani ja vilkuilin aina välillä kuinka hän riisui satulan, suihkutti hevosen, saattoi se karsinaan ja antoi sille vettä ja heiniä.
”Noble House?” Edith kysyi ja osoitti kirjaa.
”Olen melkein jo lopussa”, sanoin ja suljin kirjan.
Baari ei ollut kovin kaksinen. Vanhan maatalon sali oli täytetty pöydillä ja tuoleilla. Erääseen nurkkaan oli sijoitettu baaritiski, joka ei lainkaan sopinut tilaan, ja jolla ei tuntunut olevan minkäänlaista käyttötarkoitusta. Päätteli että suurin osa asiakkaista oli niitä, jotka olivat tulleet ratsastamaan, eivätkä notkumaan baaritiskillä.
”Meillä on kahdeksan huonetta”, Edith sanoi ja osoitti holvattua ovea salin vastapäisellä seinällä. ”Mutta tilaa olisi kyllä paljon useammallekin.”
Meillä on? Asuiko Edith täällä? Keitä hän tarkoitti meillä? Mielikuva jonka olin saanut hänestä ja hänen tavastaan puhua sopi enemmänkin kaupunkilaiseen, vaikkakin eteläranskalaiseen. Tosin täytyy myöntää etten suinkaan ollut mikään ekspertti ranskankielessä ja -kulttuurissa, mutta olin ollut vuoden vaihto-oppilaana Rouenissa, joten huomasin kyllä eron.
Meillä oli oikein hauska iltapäivä. Tein hänelle nopean tiivistelmän Nobel Housesta ja hän kertoi minulle hänen ja Baliosin harjoitusohjelmasta. Siitä kuinka se oli loukkaantunut pahasti edellisenä vuonna, mutta oli toipunut täydellisesti, ja kuinka suuria odotuksia hänellä oli hevosen suhteen. Minä kerroin varsin tylsästä opiskelijaelämästäni Amsterdamissa, eikä Edith ottanut uskoakseen, etten ollut koskaan käynyt Coffee Shopissa, enkä ollut koskaan polttanut ainuttakaan jointtia.
Olimme juoneet monta pullollista tuoremehua baarin jääkaapista ja syöneet miltei kaikki muoviin paketoidut muffinssit, ennen kuin vastenhakoisesti totesin, että minun olisi lähdettävä tekemään illallista Silken kanssa. Edith toivotti minut tervetulleeksi milloin vain minulle sopisi, ja lupasin niin tehdä.
En malttanut olla poissa hevostilalta edes yhtä vuorokautta ja jo sekin tuntui ikuisuudelta. Sama toistui seuraavinakin päivinä. Vietin aamupäivät rannalla lukemassa ja pyöräilin iltapäivällä ratsutilalle tapaamaan Edithiä.
Sitten eräänä iltana minulla meni huomaamattani hyvin myöhään, sillä Edith pyysi minua jäämään yhteiselle illalliselle hänen ja muiden ratsastajien kanssa. Toisaalta en olisi mitenkään voinut ilmoittaa Tomasille tulevani myöhässä, sillä eihän kesäasunnolla ollut puhelinta.
Kuna saavuin näin heti, että jokin oli pahasti vialla. Makuuhuoneen ovi oli kiinni ja kuulin Silken itkun oven läpi. En tiennyt mitä tehdä. Tilanne oli yllättävä ja absurdi. Eivät Tomasin ja Silken riidat oikeastaan minulle kuuluneet, mutta niin kauan kuin asuin saman katon alla, en voinut katsoa asioita sormieni lävitse.
Koputin makuuhuoneen ovelle ja kun vastausta ei kuulunut avasin sen. Huoneessa oli pimeää, mutta oven raosta tulevassa valonkajossa näin Silken kääriytyneenä lakanoihin.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin mutten saanut vastausta.
Sillä hetkellä kuulin kuinka asunnon ovi avattiin. Huoneen ovesta oli suora näkymä ulko-ovelle. Näin että tulija oli Tomas samalla hetkellä kun hän näki minut.
”Mitä helvettiä….” hän sanoi ja ryntäsi kimppuuni kuin kiukkuinen härkä. Hän oli humalassa.
Näin heti, että hänen aikomuksenaan oli saada nyrkki osumaan leukaani, mutta taistelulajeja vuosia treenanneena väistin iskun ja sidoin hänet takaapäin tukevalla otteella.
Hänestä ei nytkään ollut minulle vastusta. Muistan kuinka nuorena painimme ihan vain huviksemme, ja totta puhuen muistan myös, että minä voitin aina, vaikka joskus annoin hänelle tasoitusta.
Aloitimme molemmat opetella karatea kaksitoistavuotiaina. Tomas sai siitä tarpeekseen jo muutaman kuukauden kuluttua, suurista puheistaan huolimatta. Minä sen sijaan yritän ylläpitää taitojani vielä nytkin. Minulla oli siis roima etulyöntiasema.
Vasta jälkeenpäin minulle heräsi aavistus siitä, mitä hän ehkä kuvitteli minun ja Silken tehneen. Saattoiko paras ystäväni todellakin ajatella minusta jotakin sellaista.
”Lopettakaa!” Silken huuto sai Tomasin rauhoittumaan niin, että uskalsin päästää hänestä irti.
Aamiaisella Tomas istui tuppisuuna ja krapulaisen näköisenä. Silke oli yrittänyt peitellä sitä, että hänen oikea silmänsä oli mustana.
Nyt oli minun vuoroni suuttua. En voi sietää sitä, että joku pahoinpitelee heikompaansa. Mutta Tomasista ei löytynyt edes sen vertaa miestä, että hän olisi myöntänyt olleensa hölmö ja erehtyneensä, saati sitten, että hän olisi pyytänyt anteeksi meiltä molemmilta, Silkeltä ja minulta. Sen sijaan hän vain kylmästi ilmoitti, että he aikoivat lähteä lentäen takaisin Saksaan iltapäivällä. Hän sanoi pahoittelevansa sitä, että minä jäin näin ilman majapaikkaa, mutta ilmaisi olevansa halukas maksamaan myös minun lentolippuni, mikäli niin halusin. Sen verran hänellä oli omantunnontuskia.
Koska olin ajatellut olla vielä puolitoista viikkoa rantalomalla Etelä-Ransakassa, ilmoitin etten halunnut hänen almujaan ja sanoin majoittuvani mieluummin johonkin hotelliin, mikä suoraan sanoen olisikin suuri helpotus, sillä näin pääsisin kuulemasta heidän ainaista riitelyään.
Tomas ei lainkaan pitänyt siitä, että häntä arvosteltiin. Siinä hän oli ollut samanlainen jo nuorena. Olin aina joutunut hieman varomaan sanojani hänen seurassaan. Niinpä hän lähti nytkin ulos ovet paukkuen.
Pyysin Silkeltä pyörää lainaksi vielä muutamaksi tunniksi, sillä minunhan oli etsittävä itselleni toinen majapaikka. Ajoin suorinta tietä tapaamaan Edithiä ja selitin hänelle tilanteen. Kysyin olisiko hevostilan majatalossa yhtään huonetta vapaana. Edith sanoi ettei ollut, mutta voisin majoittua puoleksitoista viikoksi yhteen yläkerran keskeneräisistä huoneista, mikäli se vain minulle sopisi. Tietenkin se sopi. Nukuin mieluusti lattialla, kunhan minun ei vain tarvitsisi kuunnella Tomasia ja Silkeä viereisessä huoneessa.
Kun kävin noutamassa tavarani, hyvästelin ystäväni. Tomas yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut – kuin heidän paluunsa Saksaan olisi suunniteltua jo alun alkaen – eikä eilistä riitaa olisi koskaan ollutkaan. Hän ei edes kysynyt mihin aioin mennä, ja mitä suunnitelmia minulla oli.
”Nähdään”, Tomas sanoi kun erosimme, mutta olin melko varma siitä, että mikäli me vielä joskus tapaisimme, se olisi pelkkää sattumaa. Tuntui pahalta, että elinikäiseksi tarkoitettu ystävyytemme päättyi tuolla tavalla. Ja tuntui vieläkin pahemmalta, että tuo ystäväni onkin osoittautunut aivan toisenlaiseksi, kuin olin kuvitellut hänen olevan.
Toivotin hänelle kaikkea hyvää, mutta mielessäni olin varma siitä, ettei ainakaan hänen lähitulevaisuutensa tulisi olemaan kovinkaan miellyttävä. Epäilin, etteivät he kaksi olisi kauaa yhdessä, kenties vain kotimatkan verran. Jos minä olisin Silke, hakeutuisin eroon Tomasista mahdollisimman nopeasti. Näin se vain oli, pakkohan se oli myöntää.
Asetuin asumaan ratsastustilalle lomani loppuajaksi. Tunsin tehneeni oikean valinnan jäämällä ja olin helpottunut kun minun ei enää tarvinnut tasapainoilla ystäväni ja omien lomasuunnitelmieni välillä. Sain vapaasti tehdä juuri niin kuin halusin.
Ratsutila, kuten sitä vielä tuolloin nimitin, oli rykelmä vanhoja kivirakennuksia, jotka olivat painautuneet toisiaan vasten kuin etsien varjoa toinen toisiltaan Välimeren polttavan auringon alla.
Edith loihti minulle jostakin patjan sekä lakanat ja petasin itselleni vuoteen suuren holvatun ikkunan eteen. Se oli kaiketikin ollut aiemmin ovi, josta tavaroita oli nosteltu sisälle vinttikerrokseen, sillä väkipyörä roikkui yhä edelleen ikkunan yläpuolella. Ikkunasta aukeni näköala yli tasangon jonnekin, jossa saatoin kuvitella meren olevan.
Tästä voisi saada loistavan työhuoneen ajattelin. Olin mielessäni ajatellut, että tuleva arkkitehtitoimistoni sijaitsisi juuri tuon kaltaisessa avarassa ullakkotilassa.
Patjasta holvikaari-ikkunan edessä jäi minulle hyvin rakas muisto, sillä rakastelimme sen päällä viimeisenä iltana ennen lähtöäni.
Sain Hobel Housen loppuun torstaina. Kun palasin rannalta kävin suihkussa ja nousin ullakolle nukkumaan siestaa. Heräsin siihen kun Edith tuli huoneeseen. Hän ei koputtanut koska huoneessa ei ollut ovea.
”Joudun lähtemään pois muutamaksi päiväksi”, hän sanoi. ”Isäni soitti. Vanhempani ovat juuri palanneet Korsikalta ja isäni kutsui minut ja sisareni illalliselle veneelle nyt viikonloppuna ennen kuin hän palaa takaisin Martiniquelle.”
Edith sanoi tämän kuin anteeksipyynnön, sillä olimme alustavasti puhuneet siitä, että menisimme yhdessä päiväretkelle La Grande-Motteen ja Etang de l’Orille.
”Ei se mitään”, sanoin, vaikka suoraan sanoen olin pettyneempi kuin annoin ymmärtää.
Näin, että hänellä oli vielä jotakin mielessään, jota hän ei vain saanut sanotuksi.
Odotin sanomatta mitään, sillä tunsin häntä jo sen verran, että tiesin hänen joskus tekevän yksinkertaisista asioista monimutkaisia silloin kuin ne liittyivät häneen itseensä. Aloittavan lauseita ja jättävän ne sitten kesken. Mutta nyt hän oli selvästikin päättänyt sanoa sanottavansa.
”Ajattelin, että kenties haluaisit tulla kanssani Hyéresiin.”
”Mielelläni”, sanoin.
Mielessäni kävi jatkaa sanomalla: ”Mikäli se vain perheellesi sopii”, mutta tyydyin siihen mitä olin juuri sanonut. Se olikin hyvä sanavalinta, sillä näin että hän ilahtui aidosti.
”Hienoa. Lähdemme lauantaina heti aamiaisen jälkeen”, Edith sanoi ja poistui huoneesta.
Ei mitään selityksiä siitä, miten me sinne menisimme, ja kuinka kaukana kyseinen kaupunki oli. Tai mitä tarkalleen ottaen tekisimme siellä. Söisimmekö lounaan vai illallisen. Oletin että Edith oli jo suunnitellut tuon kaiken.
Nyt kuitenkin tiesin hänestä enemmän. Tiesin että Edithillä oli vanhemmat, sisar ja, että hänen isänsä oli usein Karibialla.
Minua alkoi yhä enemmän kiehtoa mysteeri nimeltä Edith, ja siksi olin ilahtunut saamastani kutsusta.
En myöskään tiennyt miten sinne menisimme. Ehkä bussilla? Tai sitten sillä ikälopulla pakettiautolla jota käytettiin kun mentiin ostoksille keskustaan?
Mutta lauantai aamuna Edith peruuttikin eräästä varastorakennuksesta uutuuttaan kiiltelevän Renault 30 mallin. Vaikka minä en juurikaan autoista mitään tiennyt, jotenkin sen vain erotti ettei kyseessä ollut mikään halpa auto.
Edith ajoi vaitonaisena ja kovaa. Liiankin kovaa minun makuuni, minun joka olin tottunut pyöräilemään viimeiset vuodet.
Kun muutamaa tuntia myöhemmin saavuimme määränpäähämme ja Edith pysäköi autonsa venesataman suljetulle pysäköintialueelle. Muistin Edithin maininneen, että menisimme veneelle. Siksi oli ymmärrettävää, että menimme nimenomaan venesatamaan.
Hänen vanhempansa tulivat meitä vastaan pursiseuran baarista nähtyään tyttärensä pysäköivän rakennuksen eteen. Olin odottanut näkeväni hyvin ruskettuneen keski-ikäisen pariskunnan, pukeutuneena shortseihin, jalassaan purjehdustossut ja silmillään muodikkaat aurinkolasit. Kädessään lasillinen kuohuviiniä, josta he nautiskelivat ennenaikaisia tervetuliaismaljoja. Siis sellaisen pariskunnan jonka jostain kumman syystä kuvittelin voivani nähdä maailman venesatamissa, kenties Pohjois-Eurooppaa lukuun ottamatta.
Olin myös ajatellut, että lounas tai illallinen nautittaisiin ravintolassa. Kenties pursiseuran ravintolassa, jonka jäseniä kuvitteli Edithin vanhempien olevan. Näin mielessäni seisovan pöydän ja tarjoilijoita pukeutuneina klubitakkeihin.
Mutta olin erehtynyt arvailuissani. Ainoastaan se, että Edithin vanhemmat olivat hyvin ja tasaisesti ruskettuneita piti paikkansa.
Hänen isänsä oli pukeutunut hyvin istuvaan pukuun, ja vaikka kravatti puuttuikin, olisi saattanut kuvitella hänen olevan menossa rennolle liikelounaalle. Edithin äiti olisi voinut olla ulkonäkönsä puolesta tyttärensä vanhempi sisar, sillä niin saman näköiset he kaksi olivat kiharoineen ja hymyineen.
Mutta suurin yllätys oli vasta edessäpäin. Kävelimme satamarakennuksen ympäri sinne, mihin kaikkein suurimmat alukset olivat kiinnittyneinä. Ne sellaiset, joita saattoi nähdä Monacossa tai Cannesissa. Suuntasimme kohti kaikkein suurinta niistä. Se oli kiinnittyneenä perä kohti laituria ja peräpeilissä, käyntisillan yläpuolella, luki aluksen nimi:
NOBLE HOUSE
Epilogi
Pyöräillessäni rannalta kohti ratsutilaa, ensimmäisenä tuli näkyviin korkeimman rakennuksenosan pääty holvikaari-ikkunoineen.
Jo kaukaa saattoi nähdä kuinka suuren muutoksen tila oli käynyt läpi. Kaikki tiilikatot oli uusittu. Seiniä oli rapattu joiltakin kohdin. Piha oli täynnä istutuksia ja olipa siellä myös uima-allas aiemman ruman kastelualtaan tilalla.
Oli hämmästyttävää, miten paljon oli saatu aikaan verrattain lyhyessä ajassa. Ja ulkoapäin saattoi vain arvailla niitä muutoksia, joita rakennukset olivat kokeneet seiniensä sisällä.
Vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen tästä camarguelaisesta maatilasta oli kehkeytynyt moderni hevosurheilukeskus.
Jätin pyöräni samaan paikkaan kuin ensimmäisellä kerralla vuosia sitten ja kävelin tallirakennuksen ympäri.
Aitauksessa neljävuotias Arielle, äitinsä valvovan silmän alla, kannusti poniaan juoksemaan kovemmin, vaikka tämä olisi selvästikin mieluummin löntystellyt aivan kaikessa rauhassa omaan varjoisaan karsinaansa nukkumaan päiväunet.
”Isi, isi, katso kuinka hyppään kavaletin”, hän huusi heti minut nähtyään.
”Hänestä tulee vielä oikein hyvä ratsastaja”, sanoin ja suutelin Edithiä.
”Tai sitten purjehtija, tai kiipeilijä”, hän vastasi.
”Tai karateka”, sanoin.
”Sitäkin,” Edith vastasi ja painautui minua vasten.
