Saatuani viimeisetkin tenttini kunnialla suoritetuksi nousin junaan ja matkasin Karlsruheen, missä ystäväni Tomas asui yhdessä tyttöystävänsä Silken kanssa.
En ollut tavannut häntä kahteen vuoteen. En sen jälkeen kun hän oli muuttanut Saksaan. Tomas kävi kerran luonani Amsterdamissa, mutta sen jälkeen olimme olleet yhteydessä vain puhelimitse.
Eipä silti, eihän minulla olisi ollut aikaa matkustella, saati sitten rahaa. Hollantilainen yliopistojärjestelmä on nimittäin sellainen, että ensimmäisenä vuonna karsitaan pois puolet ja seuraavina miltei kaikki loputkin. Minun piti siis tehdä kaikkeni pysyäkseni mukana kun kerran olin sinne päässyt.
Sain kuitenkin kuulla Tomasin elämästä sisareltani. Tomas oli nimittäin ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa silloin kun olimme teinejä. Amanda oli yhä edelleenkin Tomasiin yhteydessä.
Tomas oli minua asemalla vastassa kun saavuin iltajunalla. Kävelimme melko pitkän matkan kaupungin halki hänen asunnolleen, joka sijaitsi kapealla kadulla italialaista pitseriaa vastapäätä.
Matkalla ystäväni kertoi minulle kaupungista, jossa asui. Tarinan mukaan Karlsruhen perusti kreivi mikälie, joka istahdettuaan lepäämään puun juurelle hän nukahti ja näki unen kaupungista, jonka keskipisteenä oli mahtava linna, josta kadut lähtivät kulkemaan säteittäin viuhkan muodossa.
Hän päätti rakennuttaa sille paikalle kaupungin unensa mukaisesti ja sijoitti linnan sen puun kohdalle, jossa oli levännyt.
”Hän siis ihan ensimmäiseksi kaadatutti puun, jonka juurella oli uneksinut. Hölmö tyyppi”, sanoin.
”Piti varmaan enemmän palatseista”, Tomas sanoi nauraen.
”Sellaista se aina on. Kun on jokin kuvankaunis paikka, aina tulee joku joka pilaa sen rakentamalla siihen talon.”
Toden totta, sen huomasi, että kaupunki todellakin muistutti viuhkaa, sillä kadulla kävellessään tuli usein sellainen olo, että tässähän minä juuri olin, kun sama linna näkyi taas uudelleen seuraavassakin kadunkulmassa.
Asunto, jossa Tomas asui, vaikutti hyvin suurelta, vaikka todellisuudessa siinä oli ainoastaan kaksi huonetta ja keittiö. Molempiin huoneisiin olisi voinut helposti mahtua minun pieni opiskelija-asuntoni keittiöineen ja kylpyhuoneineen ja tilaa olisi silti jäänyt vielä parvekkeellekin, vaikkei minulla sellaista ollutkaan.
Tomas ja Silke olivat sisustaneet toisen huoneista makuu- ja työhuoneekseen. Toinen huoneista oli enemmänkin tyhjillään ja kaaoksen valtaama. Ikkunan edessä seisoi maalausteline, jossa ilmeisesti oli keskeneräinen työ peitettynä punaisella kankaalla. Vieressä oli värien tahrima pöytä, jolla oli lukematon määrä erilaisia pensseleitä ja maalipurkkeja.
Arvelin, että tekeillä oleva maalaus oli Silken, sillä Tomas ei ollut – ainakaan minun tietääkseni – osoittanut kiinnostusta taiteisiin. Sarjakuvia lukuun ottamatta tietenkin.
”Ajattelin, että voisit nukkua täällä”, Tomas sanoi ja osoitti patjaa, joka oli pystyssä seinää vasten pahvilaatikkopinojen takana. ”Jätä reppusi tänne ja mennään syömään.”
Keittiöstä, johon kuljimme mutkikkaan käytävän kautta, kuului astioiden kilinää ja tulvi ruuan tuoksua. Huumaava mausteinen tuoksu toi mieleeni sellaisen itämaisen ravintolan, johon en koskaan mennyt, mikäli lähistöllä vain oli toinen, jossa oli tarjolla grillattua lihaa.
Silke oli pitkä, miltei saman pituinen kuin Tomas. Hän oli hyvin laiha, mikä korosti hänen rintojensa kokoa. Olin jo heti ensisilmäyksellä vakuuttunut siitä, että Tomas oli rakastunut Silkessä juuri tuohon nimenomaiseen yksityiskohtaan, eikä niinkään hänen pyöreänpunakoihin kasvoihinsa ja voimakkaaseen leukaansa. Mietin kuinka vaikeaa Silken varmaankin oli löytää niitä ihonmyötäisiä puseroita, joita hän useimmiten käytti.
Mutta sen sijaan, että hän kantaisi varustuksensa ryhdikkäästi, hän oli niitä sellaisia pitkiä naisia, jotka yrittivät näyttää pienemmiltä kuin olivat, mikä Silken kohdalla loi vaikutelma siitä, että hänen hoikka vartalonsa ei aivan jaksaisi kantaa hänen rintojensa painoa, vaikka eivät ne todellakaan aivan niin suuret olleet.
Silke toivotti minut tervetulleeksi poskisuudelmilla, josta päättelin, ettei hän ainakaan mikään pohjoissaksalainen ollut. Aterian aikana huomasin, että hän oli hauska ja sosiaalinen. Itse asiassa hyvin samanlainen kuin Tomas itsekin, joten ymmärsin, että Silkessä oli muitakin puolia, joihin ystäväni oli viehtynyt. Kaiken lisäksi Silke puhui oikein hyvää englantia, mikä olikin hyvä, sillä minun saksallani ei juuri vitsejä kerrottu.
Mitä ateriaan tuli, olin aavistanut aivan oikein. Se koostui pelkistä kasviksista. Pääruokana oli eräänlainen wok, jonka makumaailma oli minulle täysin vieras, ja josta en löytänyt positiivista sanottavaa. Toivoin todellakin, että vastedes söisimme ravintoloissa välttääksemme kulinaarisia yhteentörmäyksiä. Päätin kysyä Tomasilta kahden kesken, oliko hänkin muuttunut kasvissyöjäksi.
Viininä tarjoiltiin arvatenkin rieslingiä, jota Tomas kaatoi suuresta lasipullosta kannuun. Jonkinlaista pöytä viiniä siis. Eikä juuri kummoistakaan.
”Tomas on kertonut sinusta paljon”, Silke sanoi, kun pääsimme jälkiruokaan.
Tästä keskustelu kääntyi yhteisiin nuoruusmuistoihimme.
Tutustuin Tomasiin kolmevuotiaana, tai ainakin näin minulle on kerrottu. Vanhempani olivat ostaneet tontin mutkaisen tien varrelta, vuoren rinteeltä, josta oli näköala merelle. Tomasin isä puolestaan rakensi taloa viereiselle tontille.
Istuimme päivät pitkät, Tomas ja minä, hiekkakasassa rakentelemassa teitä ja siltoja. Minulla oli kaivinkone ja Tomasilla kuorma-auto, joten nämä logistiset syyt edesauttoivat sitä, että meistä tuli ylimmät ystävät.
Kävimme saman koulun, hengailimme samoissa baareissa ja tanssimme samoissa diskoissa. Kun jossain oli botellón, sinne me menimme yhdessä, samoin kuin konsertteihin, elokuviin ja rannalle. Mutta kun tuli aika lähteä opiskelemaan, tiemme erosivat. Tulivat uudet ystävät ja uudet täysin erilaiset ympyrät. Olimme ajautuneet kumpikin tahollemme, vieraantuneet toisistamme, mutta tässä me nyt kuitenkin istuimme saksalaisessa kerrostaloasunnossa syömässä kasvisruokaa ja juomassa kelvotonta saksalaisviiniä, muistellen niitä parhaita aikoja elämässämme jotka olimme kokeneet yhdessä, Tomas ja minä.
Kello oli paljon kun saimme illallisen nautittua. Kaivoimme vieraspatjan laatikkopinojen takaa ja sijasin itselleni vuoteen. Kuten vieraassa paikassa usein käy, en aivan heti saanut unta. Kuuntelin ulkoa kuuluvia ääniä, ja totesin hämmästyksekseni, että Karlsruhen öiset äänet erosivat tavattomasti Amsterdamin laitakaupungin äänistä. Amsterdam sykki mielestäni elämää aivan toisella tapaa kuin tämä saksalaiskaupunki.
Olin juuri nukahtamaisillani kun havahduin äänekkääseen kitinään. Tomas ja Silke naivat viereisessä huoneessa ja vaikka he tekivätkin sen melko äänettömästi, heidän vuoteensa ei ollut kaikkein hiljaisinta tyyppiä.
Nyt oli selvää etten saisi enää nukutuksi ja ajattelin lukea hetken. Sytytin valon jalkalamppuun ja kaivoin repustani kirjan jonka olin aloittanut muutamaa päivää aiemmin. Se oli jumalattoman paksu opus. En ollut aikonut raahata sitä mukanani, sillä se oli todellakin liian painava kevyeksi matkalukemiseksi, mutta se oli liian mukaansatempaava jäädäkseen Amsterdamiin odottamaan paluutani. Siinä mielessä se olikin hyvä ajatus, sillä olin niin keskittynyt kirjan tapahtumiin ettei aikani tullut lainkaan pitkäksi junamatkan aikana.
Uppouduin lukemaan Ian Dunrossin ponnistuksista pelastaa yhtiönsä taloudellisista vaikeuksista, joihin hänen edeltäjänsä oli sen saattanut. En malttanut lopettaa, mutta silmäni painuivat väkisin kiinni joten poistuin vastenhakoisesti Hong Kongista, sammutin valon ja nukahdin melkein välittömäst.
Heräsin aamulla hirveään kolinaan. Ajattelin, että ulkona kadulla oli varmaan sattunut onnettomuus. Nousin ylös ja menin katsomaan ulos ikkunasta, mutta se olikin vain jakeluauto, joka purki oluttynnyreitä italialaiseen ravintolaan. Miten typerää on laittaa makuuhuoneet kadun puolelle, ajattelin. Se oli vastoin kaikkea oppimaani, mutta Tomasin asunto oli muutoinkin hyvin epäkäytännöllinen. Ehkä se oli tulos siitä, kun jokin paljon suurempi asunto oli pilkottu osiin. Sehän selittäisi myös keittiön oudon sijainnin.
Mystinen peitetty maalaus alkoi vaivata mieltäni, ja minun oli suorastaan pakko vilkaista sitä.
Se, mitä taulu esitti tuli minulle täytenä yllätyksenä ja ehkäpä olisi ollut parempi, mikäli olisin vain jättänyt katsomatta.
Taulu oli melko suuri ja sanoisin, että lähestulkoon valmis. Sen taiteellisesta arvosta en osannut sanoa mitään, mutta se mitä se esitti, herätti minussa hyvin voimakkaita tunteita. Yllätyin, että jokin maalaus saattoi vaikuttaa minuun sillä tavoin. En ole saanut näkyä vieläkään mielestäni.
Kuvassa alaston nainen oli sidottuna vinoristille, joka oli pystytetty kumpareelle keskellä kyntöpeltoa. Sen ympärillä lauma lihavia urossikoja taisteli mutavellissä keskenään siitä, kuka heistä pääsisi ensimmäisenä ylös kumpareelle. Karjuilla oli päällään pikkutakki ja kaulassaan kravatti. Monet niistä olivat verissä päin ja muutama makasi kuolleena puoliksi mutaan uponneena. Taustalla, laskevaa aurinkoa reunustavat tummat pilvet, ennakoivat myrskyn tuloa.
En ollut koskaan nähnyt mitään tuon kaltaista. Siinä oli hyvin voimakas seksuaalinen lataus sekoitettuna raakaan väkivaltaan. Mietin, esittikö taulu taiteilijansa salaisia pelkoja vaiko kiellettyjä toiveita – tai kenties molempia.
Peitin taulun häveten sitä, että olin antanut uteliaisuudelleni vallan ja puin päälleni.
Suunnitelmanamme oli lähteä jo heti samana iltapäivänä yöjunalla Etelä-Ranskakaan, Välimeren rannalle, lomailemaan.
Saksassa ei voi lomailla, Tomasin oli sanonut. Heillähän ei edes ole merenrantaa. Ainoastaan joitain kylmiä ja tuulisia hiekkarantoja pohjoisessa, Itämerellä, tai Atlantin puolella, missä rannat ovat puolet ajasta kelvotonta mutavelliä laskuveden aikaan.
Emme kuitenkaan ajatelleet mennä Ranskan Rivieralle, mikä olisi kenties ollut looginen valinta lomakohteelle, vaan pieneen kyläpahaseen Rhone-joen suistossa, missä Silken vanhemmat sattuivat omistamaan kesäasunnon.
Thomas selitti, että se oli paikka, jota kaikki saksalaiset rakastivat, koska se muistutti suuresti Itämeren rantakohteita kosteikkoineen ja ruovikkoineen paitsi, että siellä oli paljon lämpimämpää ja saattoi luottaa siihen, että aurinkokin paistoi melkein aina. Hänen mukaansa saksalaiset hieman vierastivat täysverisiä Välimeren hiekkarantoja ja niiden suolaista vettä. Kenties hieman pelkäsivätkin. Siksi he olivat omineet juuri tämän kaikista Ranskan rannikkoalueista, ja tehneet siitä omansa.
Tomas olisi halunnut mennä lentäen, mutta minä vastustin ajatusta yksinkertaisesti siksi, ettei minulla ollut siihen varaa. Ilmeisesti Silke sai Tomasin pään käännetyksi ja lopulta hän suostui yöjunaan.
Eipä silti, etteikö hänellä olisi ollut lentolippuun varaa, tai ainakin hänen perheellään oli. Kun taas minä jouduin tulemaan toimeen miltei omillani – käymällä töissä ja kiristämällä vyötä ja vanhempiani. Amsterdamin hintataso oli sitä paitsi sikamainen.
”Miksi ihmeessä raahaat tuota tiiliskiveä mukanasi”, Tomas kysyi.
Selitin, että kirja oli niin mukaansatempaava, etten voinut jättää sitä kesken, mutta näin hänen naamastaan, ettei hän ymmärtänyt. Tomas ei ollut lukumiehiä, sen hyvin tiesin.
Olin kuitenkin tyytyväinen, että olin ottanut kirjan mukaani, sillä miltei heti junan lähdettyä Tomas ja Silke alkoivat riidellä niin typerästä syystä kuin mihin aikaan he menisivät syömään illallisen.
Tomas yritti saada minut puolelleen, mutta ilmoitin, ettei minulla ollut nälkä. Lopulta he lähtivät ravintolavaunuun vihainen Tomas edellä ja loukkaantunut Silke perässään. Näin kuinka Tomas antoi oven sulkeutua miltei Silken naamalle sen sijaan, että pitäisi sitä kohteliaasti auki. Se tuntui minusta pahalta.
Heidän poistuttuaan saatoin kuitenkin keskittyä kirjan tapahtumiin aivan kaikessa rauhassa.
Kylä johon saavuimme, oli nimeltään Meren Pyhät Mariat, tai jotain sinnepäin. Minulle kerrottiin kylän saaneen nimensä siitä kun kolme pyhää Mariaa oli purjehtinut pyhältä maalta ja rantautunut juuri siihen paikkaan. Yksi heistä kolmesta oli tarinan mukaan itse Maria Magdaleena.
Päähäni ei mahtunut, miksi nämä kolme naista, joiden kaikkien nimi oli Maria ja jotka kaiken lisäksi olivat pyhiä, olivat päätyneet lähteä samalle välimerenristeilylle. Ja miksi he olivat kaikki kolme päätyneet juuri tuolle soiselle suistoalueelle, vaikka matkan varrella olisi ollut tarjolla paljon trendikkäämpiä turistinäkohteita, kuten Gorty Kreetalla, Ateena, Catania Sisiliassa tai vaikkapa Rooman.
Aivan kuten Tomas oli paikkaa kuvaillut, koko alue oli matalaa ja kosteikkoa. Myös talot olivat matalia, korkeintaan kaksikerroksisia, ja vain kirkko erottui muita korkeampana kun saavuimme linja-autolla Arlesista. Kadut olivat kapeita ja täynnä ravintoloita, baareja ja matkamuistomyymälöitä. Huomasin myös, että nämä tarjosivat tuotteitaan enimmäkseen saksaksi.
Asunto johon majoituimme, sijaitsi kävelymatkan päässä keskustasta, kaksikerroksisen rakennuksen ylemmässä kerroksessa. Siinä oli kolme huonetta – kaksi makuuhuonetta ja olohuone avokeittiöllä. Kaikki kolme huonetta olivat niin pieniä, että niihin mahtui kaikki tarpeelliseksi oletettu, muttei yhtään mitään enempää.
Jos joku olisi halunnut sijoittaa sinne pianon tai kymmenen hengen ruokapöydän, se ei olisi onnistunut. Sohvakin oli kaikkein pienintä mallia ja koska kulku keittiöön ja terassille tapahtui sen editse, televisio oli ahdettu nurkkaan koska sohvan eteen se ei mahtunut. Terassi oli ainoa paikka, jossa saattoi liikkua kolhimatta itseään huonekaluihin.
Näki heti, että asunto oli ollut vuokrattuna turisteille ennen meidän saapumistamme. Se ei ollut kovin siisti, ja lähes kaikki käyttötavarat olivat vanhoja ja kuluneita.
Olin usein miettinyt, mitä järkeä oli omistaa kesäasunto, jota ei ollut varaa ylläpitää. Kun sitä sitten raaskisi käyttää itse, sesongin ulkopuolella, niin minua ainakin iljettäisi eritetahrat patjassa – ne jotka eivät olleet minun – tai puolikas hampurilainen sohvatyynyn alle liimautuneena. Puhumattakaan paksusta rasvakerroksesta kaasuhellassa, joka ei irtoa liedestä eikä käsistä edes lakkabensiinillä.
Jos kerran on niin ylen määrin ihastunut juuri sen nimenomaisen turistikohteen tiettyyn tiiliseinään kadun vastakkaisella puolella, johon näköala terassilta avautuu, niin eikös kannattaisi pikemminkin vuokrata se asunto itse, vaikkapa vuosiksi eteenpäin, sen sijaan, että ottaa kontolleen verot ja ylläpitokustannukset.
Sehän oli vähän sama asia, kuin ostaisi Bentleyn tai Ferrarin, ja koska ei pysty ylläpitämään sitä, laittaisi sen vuokralle ja menisi itse polkupyörällä töihin.
Minä sain pienemmän huoneista. Sen johon mahtui juuri ja juuri yhden hengen vuode, pieni kaappi ja ikkunan alle sijoitettu tuoli. Pöytää ei ollut.
”Huomaan, että on parempi olla tuomatta naisia”, vitsailin.
Mutta yllätyksekseni Tomas ei ottanutkaan sitä vitsinä.
”Tänne et kyllä naisia tuo”, hän sanoi.
