Iltapäivällä asemalle saapui juna, joka näytti olevan matkalla Jugoslavian puolelle. Se seisoi asemalla pitkään. Ikkunoista kurkki matkustajia, mutta näytti siltä, että heitä oli vain hyvin vähän. Kukaan ei noussut junaan raja-asemalla, eikä siellä sotilaiden lisäksi ollut muita kuin me.
Sitten laiturille saapui upseeri, jota emme olleet aiemmin nähneet. Hän käveli suoraan meidän luoksemme ja näin että hänellä oli kädessään meidän passimme.
Huomasin Pilarin kauhistuneen ilmeen ja itsekin tunsin ikäviä kouristuksia vatsanpohjassani.
Mies viittoili meitä seuraamaan. Ylitimme raiteet vastakkaiselle laiturille, jossa upseeri kehotti meitä nousemaan tyhjään vaunuosastoon. Siellä hän ojensi meille passimme ja selitti huonolla englannillaan, että vain joitakin kilometrejä itään sijaitsi toinen raja-asema josta voisimme hankkia viisumin palataksemme Unkariin, mikäli niin haluaisimme.
”Üdvözöljük Magyarországon – Welcome to Hungary”, mies sanoi ja hänen paksut, mustat viiksensä kaartuivat huvittuneeseen hymyyn.
Kun rajavartija poistui vaunusta, juna lähti välittömästi liikkeelle. Pelkäsimme, että Jugoslavian puolella meidät pidätettäisiin laittomasta rajanylityksestä mutta väsyneennäköinen vartija vain vilkaisi passejamme eikä edes leimannut niitä.
Pilar ja minä kävimme keskustelua siitä pitäisikö meidän ylipäätään edes yrittää päästä Unkariin, vai jatkaisimmeko samalla junalla takaisin Zagrebiin.
Oli yllättävää, että me molemmat puhuimme meistä. Viettämämme päivä unkarilaisella raja-asemalle oli tuonut meidät yhteen, ja jotenkin vain tuntui luonnolliselta jatkaa matkaa yhdessä. Sitä paitsi meillä synkkasi. Kaikkien niiden syvällisten keskustelujemme jälkeen minusta tuntui kuin olisin aina tuntenut hänet .
Lopulta unkarilaisen rajavartijan hymy oli se, joka ratkaisi asian. Tuo pieni ele oli muuttanut kertaheitolla käsityksemme unkarilaisista, ja ajattelin, että kaikesta kokemastamme huolimatta kannattaisi kuitenkin noudattaa hänen ohjeitaan. Pilar ei tosin ollut asiasta yhtä vakuuttunut, mutta lupasi kuitenkin tulla mukaani.
Jäimme pois junasta kylässä, jonka talot olivat kuin samassa muotissa valettuja, matalia ja yksikerroksisia rakennuksia. Kirkon torni oli ainut muita korkeampi rakennus. Peltoaukeat kylän ympärillä jatkuivat silmänkantamattomiin ja siellä täällä näkyi korkeita lehtipuita pitkissä riveissä ja kauempana saattoi erottaa naapurikylän kirkontornin piirtyvä horisonttiin.
Kylä oli autio, vain jokunen traktori ja muutama leikkuupuimuri halkoi peltoja jossain kauempana.
Pilar oli sitä mieltä, että oli ollut virhe jäädä pois junasta, mutta niin pian kuin olimme kävelleet tien varteen, mutkan takaa ilmestyi auto. Se pysähtyi kohdallemme kun elehdimme kansainvälisin käsimerkein toiveemme päästä kyytiin.
Auto oli joku kansallinen malli, jonka nimestä en saanut selvää. Se oli niin pieni, että hädin tuskin mahduimme sinne reppuinemme. Istuin takapenkillä miltei leuka polvissa.
Pilar selitti yksinkertaisin lausein kuskille, minne me olimme matkalla, mutta osoittautui että nainen puhui oikein hyvää englantia. Hän kertoi olevansa eläinlääkäri ja olevansa matkalla auttamaan lehmän poikimisessa. Ja vaikka raja-asema jäisikin hieman syrjään hänen reitiltään, hän lupasi viedä meidät sinne asti. Lehmä ei kuulemma ollut mikään ensikertalainen, joten se osaisi kyllä poikia itsekin.
Niin me sitten matkasimme hämärtyvässä illassa pienen pienessä kotterossa halki peltoaukeiden, massa joka piakkoin tulisi olemaan nimeltään Kroatia.
Perille päästyämme kävelimme lähes autiolle rajavartioasemalle ja aivan kuten viiksekäs rajavartija oli antanut ymmärtää, passeihimme lyötiin leimat ja meidät toivotettiin toistamiseen tervetulleeksi Unkariin – tällä kertaa aivan laillisesti.
”Hän on Dari”, Pilar esitteli minut sen jälkeen kun olimme vaihtaneet poskisuudelmia. Pilar puristi olkavarttani lujemmin kuin osasin odottaa ja minä olisin halunnut syleillä ja suudella häntä kuten sinä ensimmäisenä yönä Unkarissa.
”Seikkailimme itäblokin maissa kun olimme nuoria ja seikkailunhaluisia niihin aikoihin kun Neuvostoliitto romahti.”
Hänen kollegoillaan, jotka olivat kaikki häntä paljon nuorempia, oli kasvoillaan ilme, ettei heillä ollut aavistustakaan siitä mitä tarkoitti itäblokki, ja Neuvostoliittokin oli vain nimi historiankirjassa.
”Muistatko vielä sen kaupungin nimen jossa vietimme ensimmäisen yömme Unkarissa?” kysyin kun en muuta keksinyt.
”Tietenkin muistan, ja muistan sen majatalon jossa yövyimme. Sinä hommasit meille yhteisen huoneen suurella parivuoteella aivan kuin olisimme aviopari, vaikka olimme vasta tavanneet.”
”Siinä paikassa ei ollut kuin viisi huonetta ja ainoastaan se suurin ja kallein oli vapaana. Kyllä sinä sen tiesit. Olit itse mukana”, sanoin esittäen tuohtunutta.
”Sinulle se hääsviitti sopi arvatenkin oikein hyvin. Paloit halusta päästä kanssani saman peiton alle.”
Se oli kyllä totta. En tiennyt oliko Pilarilla miesystävää, sulhasta tai aviomiestä. Minua ei kiinnostanut oliko hän viiden lapsen äiti, leski tai lesbo. Halusin todellakin vain päästä mitä pikimmiten samojen lakanoiden alle hänen kanssaan ja naida häntä koko yön. Ja uskon että Pilarilla oli saman suuntaisia tunteita minua kohtaan. Muutoin asiat eivät olisi edenneet siten kuin ne tekivät.
”Baja sen pikkukaupungin nimi oli”, sanoin. Miten olisin sen voinut unohtaa.
”Aivan!” Pilar sanoi nauraen. ”Kaupunki saattoi kyllä olla nimensä mukaisesti matala, mutta me lensimme aika korkealla. Eikös vain?”
Se oli täysin totta. Vietimme suuressa vuoteessa koko seuraavan päivän. Muistan, että Pilar rakasti sitä että hyväilin hänen pitkiä ja hoikkia sääriään. Häntä alkoi naurattaa ja hän kiemurteli kummallisen eroottisella tavalla, joka sai minut sellaiseen tilaan, että homma saattoi päättyä vain yhdellä tavalla kerran toisensa jälkeen.
Pilarin kumppanit olivat tässä vaiheessa saaneet tarpeekseen meidän eroottisista muisteluistamme menneiltä ajoilta ja häipyneet kukin taholleen.
Onneksi isäni tuli syömästä juuri sillä hetkellä. Hän oli ladannut akkunsa ja kävi heti messuvieraiden kimppuun sellaisella innolla ettei lainkaan kuullut kun ilmoitin meneväni vuorollani syömään. Pyysin Pilaria seurakseni ja hän suostui.
Tuon pitkän lounaan aikana kävimme läpi koko yhteisen matkamme. Budan ja Bestin. Egerin, missä maistelimme viinejä. Tokaj’n jossa maistelimme vielä lisää viinejä sen loputtomissa kallion kylkeen kaivetuissa tunneleissa, joissa isoäidit lorottelivat lasipipeteillä kultaista nektaria laseihimme. Nämä kokemukset saivat meidät humaltumaan toisistamme.
Kun likosimme ylihintaisen hotellihuoneen – kolmekymmentä dollaria yö – kylpyammeessa tutkiskellen varpaillamme toinen toisiamme Pilar tunnusti, miksi hän oli ollut niin kauhuissaan, kun hänet poistettiin junasta Unkarin raja-asemalla.
Hänen serkkunsa, joka oli graafikko, oli väärentänyt hänen passinsa. Muuttanut kolmosen kahdeksikoksi, jotta hän saisi ostettua junalipun, jonka ikärajan hän oli ylittänyt heinäkuun lopussa.
Minä puolestani olin luullut olevani meistä kahdesta se, jolla oli syytä pelätä itäeurooppalaisen valtion rajalla. Äitini on näet amerikkalainen. Isäni oli tavannut hänet paettuaan Espanjan fasistihallintoa. Baskeilla ei ollut tuohon aikaan helppoa. Ja koska minulla oli passi täynnä Yhdysvaltojen leimoja, mielessäni kävi ajatus, että minua pidettäisiin vakoilijana.
Nauroimme katketaksemme peloillemme, kunnes vesi alkoi jäähtyä ja meidän oli pakko nousta ammeesta.
Kun vihdoin saavuimme Prahaan, olimme jo suunnitelleet yhteisen tulevaisuutemme. Halusimme perustaa arkkitehtitoimiston, yhden parhaista. Meillä oli sille jo nimikin: Vigas y Arcos. No, ehkä Arcos y Vigas. Sillä kuten Pilar sanoi, ensin pitää tehdä holvikaaret jotta niiden päälle voisi asetella palkkeja. Siinä hän oli tietenkin oikeassa, vaikka ei tuo nimiasia minusta niin tärkeä ollut.
Kun pääsimme jälkiruokaan, Pilar esitti kysymyksen jota olin koko ajan pelännyt.
”Mitä tapahtui Dari? Minä odotin sinua Zurichissä. Odotin kauan, mutta sinä et tullut.”
Loiste hänen silmissään himmeni ja tunsin kuinka rintaani ahdisti.
”Luulin, että sinä tiesit. Luulin että kaikki tiesivät. Ja muistavat yhä.”
”Minä en. Mitä tapahtui?”
Kun saavuimme kotiin, sovimme tapaavamme kaksi viikkoa myöhemmin Barcelonassa, Café Zurichissä. Se tuntui minusta hirvittävän pitkältä ajalta.
Viikonloppuna menin Kutxaan, jossa tapasin Aleixin ja Miquelin. Se oli ollut meidän kantapaikkamme aina siitä lähtien kun aloimme liikkua baareissa. Siellä oli aina hyvä meno, mutta viime aikoina paikassa oli alkanut pyöriä outoa porukkaa.
Puhuimme suureen ääneen siitä, mitä olimme matkallamme nähneet ja tehneet. En ollut vielä päässyt omaan osuuteeni, kun Miquel alkoi haastaa riitaa joidenkin tuntemattomien kanssa, jotka pitivät baaritiskiä omanaan. Cristina yritti käsimerkein saada meidät ymmärtämään, että nämä tyypit oli parasta jättää rauhaan, mutta tilanne oli hyvää vauhtia eskaloitumassa tappeluksi. Miquelin tuntien se ei tietenkään ollut tavatonta.
Cristinan avustuksella tilanne saatiin rauhoitumaan. Me siirryimme nurkkapöytään omassa kantapaikassamme ja se koski. Ilta oli ehdottomasti pilalla. Juttelimme Espanjan liigasta hyvän aikaa ja kun ne baaritiskin tyypit häipyivät, myös me poistuimme pian heidän jälkeensä
Mutta riita ei päättynytkään siihen. Ne kaksi tyyppiä odottivat meitä ulkona ja he olivat tuoneet kaverinsa mukanaan. Ne oli kaikki suuria ja atleettisia. Lyhyet hiukset ja kulmikkaat kasvot. Ihan kuin samasta puusta veistettyjä kaikki.
Näki heti, ettei meistä nuorista arkkitehdeistä ollut heille minkäänlaista vastusta ja sitä paitsi heillähän oli miesylivoima. Koko tilanne oli täysin absurdi.
He alkoivat huudella meille, ja Miquel kuten tavallista kuumeni välittömästi. Minä ja Aleix yritimme rauhoitella häntä ja selittää niille tyypeille, että olimme menossa kotiin eikä meillä ollut yhtään mitään heitä vastaan.
Mutta se oli aivan liian myöhäistä. Tyypit olivat selvästikin päättäneet antaa meille opetuksen ja kävivät oikopäätä käsiksi. Jos ystäväni kimppuun käy joku, niin minähän en ole niitä jotka juoksee pakoon.
Pahinta eivät kuitenkaan olleet iskut ja potkut, joille ei tuntunut tulevan loppua, vaan se miten he meitä nimittelivät. Se todella sattui.
Autoimme toinen toisemme kotiin ja ajattelin, että asiat olisivat voineet päättyä paljon pahemminkin. Tuolloin en vielä tiennyt että pahin oli vasta edessä.
Seuraavana aamuna vanhempani heräsivät siihen että ovea hakattiin. Kun isäni meni avaamaan, ulkona oli kymmenen aseistautunutta kansalliskaartin poliisia.
Minä nukuin kun ne ryntäsivät huoneeseeni. Käytävä ja eteinen näytti kutistuneen kokoon, sillä niin täynnä ne olivat poliiseja. Kuulin kuinka äitini itki suureen ääneen keittiössä kun minua raahattiin kalsareissa ulos kadulle.
Kului yli kolme vuotta ennen kuin pääsin takaisin kotiin.
Pilar kurkotti kätensä pöydän yli ja tarttui käsiini. Hänen kätensä olivat lämpimät ja naisellisen pehmeät. Juuri sellaiset kuin muistin niiden olevan. Ele sai pahat ajatukset kaikkoamaan. Sanoja ei tarvittu kertomaan mitä hän tunsi.
Istuimme pitkään pitäen toisiamme kädestä kiinni ja lopulta Pilar sanoi: ”Mutta miksi et soittanut ja kertonut. Minä olen kaikki nämä vuodet miettinyt, mitä sinulle tapahtui.”
Hyvä kun sain puhua puhelimessa asianajajani kanssa. Eivät päästäneet edes isää eikä äitiä minua tapaamaan. Ensimmäiset viikot olin täysin eristyksissä. Minua kuulusteltiin milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta. He eivät antaneet minun nukkua. Väittivät, että Miquel oli tunnustanut minun suunnitelleen kaiken. Että tietokoneeltani oli löytynyt kaikenlaista ETA:aan liittyvää. Että minut oli nähty puhumassa baarissa Herri Batasunan paikallisen aktivistin kanssa.
Lopulta lakimieheni kertoi minulle, että syyttäjä vaati meille kolmenkymmenen vuoden vankeustuomiota terroristisessa tarkoituksessa tehdystä hyökkäyksestä lomailevia kansalliskaartilaisia vastaan.
”Murruin täysin. Kun sain viimein käyttää puhelinta oli kulunut puoli vuotta ja soittaminen sinulle ei olisi tullut mieleenikään. Vaikka ei kulunut päivääkään etten olisi miettinyt sinua, en halunnut sotkea sinua asiaan. Kaikki puheluni nauhoitettiin. Vieläkin on niitä jotka pitävät minua terroristina, joten mistä minä saatoin tietää mitä sinä minusta ajattelet.”
”Enkä minä tiennyt koko asiasta yhtään mitään. Tai muistan kyllä ne uutiset, mutta en osannut yhdistää sinua niihin. En näet juurikaan katso uutisia. Perheessämme on tapana ajatella, että uutiset ovat huonoja uutisia. Isoisäni ammuttiin. Hän oli kunnanjohtaja. Tulivat hakemaan hänet yöllä ja veivät metsään. Setäni kävi hakemassa ruumiin hevoskärryillä seuraavana päivänä.”
”Otan osaa”, sanoin hiljaa.
”Meillä kaikilla on arpeutumattomat haavamme.”
Kun oikeudenkäynti alkoi ja syytteet luettiin, meidän väitettiin odottaneen sivukujalla poliiseja tarkoituksenamme pahoinpidellä heidät. Ja elleivät heidän ystävänsä olisi sattumoisin tulleet paikalle, olisimme epäilemättä toteuttaneet aikeemme. Useat silminnäkijät todistivat tämän kertomuksen todeksi.
Myöhemmin osoittautui että eräs naapuri oli filmannut koko tapahtuman. Tämä oli kiistaton todiste meidän syyttömyydestämme, mutta tuomari ei suostunut ottamaan sitä todisteeksi oikeudenkäyntiin. Cristina ja useat Kutxan asiakkaista olivat puolustuksen todistajina, mutta siitäkään ei ollut meille mitään hyötyä.
Näillä keinoilla tuomarit ohjailevat oikeusprosessia haluamaansa lopputulokseen.
Espanjan oikeuslaitoksen käytännöt juontavat juurensa inkvisition ajoilta. Tärkeintä ei ole se, että oikeus toteutuu vaan se, että saadaan sopiva syntipukki roviolle. Tämän vuoksi poliittiset tarkoitusperät ohjailevat niin usein oikeuden toimintaa.
Tämän näkee jo siitä kuinka tiettyjen tapausten käsittely ohittaa tavanomaiset oikeudelliset prosessit ja baaritappelu käsitelläänkin suoraan ylemmissä oikeusasteissa. Näin saadaan taas kerran baskeille varoittava esimerkki.
Isä kustansi minulle huippulakimiehen, parhaan mitä rahalla sai. Tämä pyrki esittämään, että minä olin ainoastaan ollut viaton sivustakatsoja ainoana pyrkimyksenäni estää nujakka.
Mutta kun inkvisitio oli kerran iskenyt kyntensä uhriin, ei se niin helposti suostunut päästämään irti. Sain tuomion avunannosta. Viisi vuotta.
Koska olin jo istunut tutkintavankeudessa kaksi vuotta pääsin lopulta reilun vuoden jälkeen vapauteen. Miquel ja Aleix saivat molemmat kaksikymmentä vuotta. He istuvat vielä pitkään.
Tapaus sai paljon huomiota osakseen. Oli lukuisia mielenosoituksia, vesitykkejä ja muovikuulia. Yksi nainen menetti näkönsä ja monia vietiin sairaalaan. Pidätettyjä oli myös paljon.
Koska minä selvisin paljon pienemmällä tuomiolla kuin ystäväni, on paljon niitä, jotka pitävät minua petturina. Sanovat että ilmiannoin ystäväni pienentääkseni tuomiotani.
Ihmiset käänsivät minulle selkänsä. Jouduin hylkäämään haaveeni arkkitehdin urasta. Onneksi isoveljeni, joka oli hiljattain astunut perheyrityksen toimitusjohtajan saappaisiin, suostui palkkaamaan minut. Ja sillä tiellä olen yhä.
”Minulla oli lippu ostettuna, tiedätkö. Se on minulla vieläkin.”
Pilar nosti katseensa ja hymyili.
”Ehkä voisit vielä käyttää sen.”
”En enää ole se sama Dari jonka tapasit silloin Unkarissa.”
”Minäkään en ole se sama Pilar”, hän sanoi ja varjo kulki hänen katseensa editse. Mutta melkein heti hän hymyili jälleen ja näin edessäni sen saman palavakatseisen naisen johon rakastuin kauan sitten.
Sitten hän puhelimensa soi ja taika rikkoutui. Pilar vastasi. Lausui yksittäisiä sanoja ja katkonaisia lauseita. ”Hyvä on, minä tulen sinne. Nähdään”, hän sanoi ja päätti puhelun.
”Anteeksi. Minun täytyy lähteä”, Pilar sanoi ja hänen kasvoillaan oli kiusaantunut ilme. ”Hankala asiakas hän lisäsi.”
”Niitä riittää”, sanoin. ”Oli oikein kiva tavata.”
Hän laittoi puhelimensa käsilaukkuunsa ja tähyili tarjoilijaa.
”Anna olla. Minä maksan.”
Pilar aukaisi suunsa väittääkseen vastaan, mutta tyytyi sanomaan: ”Seuraavalla kerralla on minun vuoroni.”
Vieläkin hän viivytteli lähtöään.
”Tiedätkö, minulla on tapana nauttia aamiaista Zurichissä aina sunnuntaiaamuisin”, Pilar sanoi ja katsoi minua tutkivasti tummilla silmillään.
”Eräs nainen jonka kerran tapasin kehui sitä paikkaa kovasti ja olen aina siitä lähtien haaveillut joskus käyväni siellä”, vastasin.
Pilar naurahti. Nousin suutelemaan häntä hyvästiksi. Hän tuoksui samalta kuin muistin hänen tuoksuneen. Katselin hänen peräänsä hänen kävellessään kohti ravintolan ulko-ovea. Siellä hän kääntyi ja nähtyään minun katselevan, hän lähetti minulle lentosuukon. Elehdin nappaavani sen lennosta kiinni ja painoin sen sydäntäni vasten. Näin kuinka Pilar nauroi poistuessaan ravintolasta.
