Jäätynyt lumisohjo ritisi talvirenkaiden alla Matin pysäköidessä autoaan vuorimäntyjen viereen merkitylle paikalle, joka oli kaikkein lähimpänä pääovea. Pitihän hänellä olla tiettyjä etuoikeuksia, sillä olihan hän sentään Kaunean toimitusjohtaja.
No todellisuudessa hän oli konsernijohtaja Maarit Risanperä-Saaren tossun alla. Marionetti. Kumileimasin. Näin Matti heikkoina hetkinään ajatteli. Tosin nykyisin tällaiset mietteet täyttivät hänen mielensä ainoastaan kerran kuussa, juuri ennen toimitusjohtajan perjantaibrunssia. Silloin hänen täytyi esitellä arvionsa johtamansa tytäryhtiön taloudesta ja yrittää kerjätä lisää rahaa investointeihin, mikä näinä aikoina vaikutti melko lailla mahdottomalta.
Näistä kahdesta asiasta olikin muodostunut hänen pääasiallinen työnsä, nyt kun Kaija oli palkattu helpottamaan hänen tehtäviään. Se oli Kaijallekin hyvä ratkaisu, sillä hän oli päätynyt tekemään huonosti palkattuja pätkätöitä, sen jälkeen kun kaupunkiyhtiö Kuntarakentajat ajettiin alas joitakin vuosia aiemmin.
Katja oli tapansa mukaan ennättänyt työpaikalle jo ennen Mattia ja oli pannut kahvin tippumaan, sekä oli laittanut päivän lehden Matin paikalle kahvihuoneessa. Hän tiesi, että hänen esimiehensä halusi olla perillä kaikesta mitä kaupungissa tapahtui, ja esitti toisinaan hyvin teräviä kommentteja poliittisten päättäjien toimista.
Esko pysäköi autonsa petollisen lumivallin päälle tien varteen. Koska hän tuli kaksikymmentä minuuttia Mattia myöhemmin, hän sai etsiä autolleen tilaa tuon huonosti auratun tien varrelta, sillä hänellä ei ollut merkittyä paikkaa.
Voitte myös tulla julkisilla liikennevälineillä, oli ollut Matin vastaus, kun firman pihalla olevat viimeisetkin vapaat parkkiruudut vuokrattiin sosiaalitoimen työntekijöille.
Ovella Esko sai huomata, että paperitollo jonka tehtävänä oli estää ovea lukkiutumasta, oli pudonnut, eikä onneton Elock-sähkölukko suostunut taaskaan avautumaan. Hän jäi hetkeksi pohtimaan pitäisikö hänen odottaa, että joku tulisi ulos, vaiko soittaa ovikelloa.
Mennessään pukukoppiin Esko näki, että Rabi oli taas kerran mopannut hänen työsaappaansa kaapin alle. Jo pelkkä ajatuskin lattialla konttaamisesta sai hänen polvensa särkemään. Oli täysin käsittämätöntä, että ihminen joka siivosi kaiken yhtä huonosti kuin Rabi, näki niin paljon vaivaa moiseen kiusantekoon.
Asiasta oli tietenkin valitettu useita kertoja, mutta vastaus oli aina sama: ”Pomo sanoo kenka laitta kaappi.” Mutta kuka nyt paskaisia kenkiään siistiin pukukaappiin tunkisi.
Matti täytti Ilves-mukinsa uudelleen kahvilla ja vei sen työpöydälleen. Hän avasi tietokoneen ja molemmat näytöt. Odotellessaan käynnistymistä hän silmäili puhelimestaan viimeisimmät Facebook päivitykset. Joku oli jakanut paikallislehden uutisen, jossa kerrottiin emoyhtiö Apetian piakkoin alkavista yt-neuvotteluista. Painetussa lehdessä ei oltu vielä mainittu asiasta sanallakaan. Mattia harmitti, ettei hän voinut lukea kuin otsikon, sillä uutinen oli vain tilaajille.
Voisivat tilata sähköisen lehden paperisen sijaan. Hän oli sitä kerran vaivihkaa ehdottanutkin, mutta asia ei ollut saanut vastakaikua ylimmässä johdossa.
Nämä neuvottelut olivat jo kolmannet hänen aikanaan. Näytti siltä, että sitä mukaan kun Apetia menetti kilpailutuksissa sopimuksiaan omistajansa, kaupungin, kanssa, henkilöstöä vähennettiin ja kalustoa myytiin. Ja sama näytti koskevan kaikkia kaupunkiyhtiöitä. Tänäkin talvena kaupunki oli sakottanut omaa yritystään siitä, että lumityöt oli hoidettu täysin ala-arvoisesti. Ihmekös tuo kun yrityksellä ei enää ole juurikaan henkilöstöä eikä kalustoa. Tiekarhutkin myytiin venäjälle. Ja lumen auraus on miltei kokonaan alihankkijoiden varassa.
Vaikeina aikoina kaikkien olisi kiristettävä vyötään, mutta kaupungin lyhytnäköisen omistajuuspolitiikan seurauksena oli se, että vyökin myytiin ulkomaalaisille sijoitusyhtiöille, jolloin housut valahtivat kinttuihin.
Esko ja hänen työparinsa Aapo olivat aamulla ajaneet Järkälän koululle, kaupungin vihonviimeisimpään lähiöön lentokentän takana, korjaamaan sattuneita vaurioita. Työmääräyksessä, jonka mestari oli lykännyt heille käteen, puhuttiin jotain rikkoontuneista ovista.
Ulko-ovesta oli menty sisälle rikkomalla lasi, ja opettajan huoneen ovessa oli suuri reikä. Tavanomaisia maanantaiaamun hommia. Lasipalvelu hoitaisi ulko-oven, ja Esko otti mitat väliovesta. Onneksi eivät tällä kertaa olleet sentään maalanneet graffiteja seinille kuten viimeksi, joten maalaria ei tarvittu.
Kun uusi ovi ja ovenkarmit oli lastattu rautakaupassa pakettiautoon sekä tarpeellinen määrä karmilistaa, alkoikin jo sopivasti olla kahviaika, niinpä he suuntasivat sairaalan rakennukseen numero 37, jossa Pertti parhaillaan rakensi sairaalan arkiston väistötilojen väistötilaa. Kaunealla oli rakennuksessa myös vaatimaton verstastilansa, jossa saattoi istuskella lämpimässä levypinojen päällä juomassa kahvia firman joululahjatermospullosta. Tämä rakennus oli niitä harvoja, joihin kaupunginporukalla oli enää asiaa, sen jälkeen kun kaupunginsairaala oli myyty ruotsalaisille. Nyt sairaalassa hääri pääasiassa ulkomaalaiset toimijat, ja paikalliset makoilivat kotona ansiosidonnaisella.
Matti avasi venäläisen paikannusohjelman ja tarkisti missä firman autot pyyhälsivät. Hänen mielessään käväisi ajatus, että hän oli kuin kenraali, joka tarkkaili joukkojensa liikkeitä rintamalla. Virtuaalikartalla liikkuvat pisteet olivat hänen armeijansa. Teknologia mahdollisti tänä päivänä kaikenlaista sellaista, jota ei hänen nuoruudessaan osattu edes kuvitella.
Ensimmäiseksi Matti selvitti, mikä pisteistä kuului Eskon ja Aapon autolle. Hänellä oli ollut useita yhteenottoja näiden kahden veijarin kanssa viimeaikoina.
Kaikki oli alkanut siitä kun taloon tultuaan, Matti oli huomannut, että useimmilla timpureista oli tapana ajaa varikolle kahvitauolla ja ruokatunnilla, riippumatta siitä, missä heidän kulloinenkin työkohteensa sijaitsi. Sehän ei ollut lainkaan hyvä asia, kun piti mielessä ylhäältä tulevia säästö- ja tehostamisvaatimukset.
Näistä aivan turhista ajoista ja menetetystä työajasta syntyi aivan tavaton määrä kustannuksia, joiden laskuttaminen asiakkaalta – tässä tapauksessa kaupungilta – oli vähintäänkin kyseenalaista.
Matti oli esittänyt laskelmansa Excelillä työnjohtajien viikkopalaverissa ja vaatinut, että tämä jäänne menneiltä ajoilta oli välittömästi saatava loppumaan. Työnjohto esitti asian alaisilleen ja asia tuli näin hoidetuksi, mutta Eskoon ja Aapoon ukaasi ei tehonnut.
Lopulta Matin oli itse puututtava asiaan ja hän kutsui miehet puhutteluun.
”No missäs me sitten kahvitellaan?” Oli Esko läväyttänyt.
Siihen Matilla ei ollut antaa suoraa vastausta. Tähän kysymykseen ei varmaan saataisikaan ratkaisua, niin kauan kuin työaikalainsäädäntö oli sellainen, kuin oli. Jätkät eivät enää suostuneet istumaan kannonnokkaan niin kuin metsätöissä ennen vanhaan.
Koska Eskolla ja Aapolla oli pitkähkö projekti Multalan perinnetilalla, heille saatiin osoitettua sieltä lämmin tila, jossa lusmuilla kahviajat.
Nyt projekti näytti valmistuneen, sillä viime aikoina miehet näyttivät haahuilevan milloin missäkinpäin kaupunkia, ja kahviaikoina juuri nimenomaan rakennus 37:n varastolla.
Heitä oli neljä istuskelemassa levypinoilla, juomassa kahvia firman termospullosta ja syömässä kotoa tuotuja voileipiä.
Sähkäri oli lähtenyt kahville Teboilille, ja putkimiehet olivat varmaankin Kasken leipomossa vaihtamassa ravivinkkejä baarinpitäjän kanssa. Heillä ei ollut Mattia kontrolloimassa, vaikka samaa firmaa olivatkin. Heidän työnjohtajansa osasi pitää miestensä puolta.
Toista se oli ennen kaupungin aikoina – ennen yhtiöittämisiä. Joka puolella oli taukotiloja, joissa saattoi levähtää kahvikupposen ääressä, ilman että kukaan kyttäisi tulojasi ja menojasi. Ja jos ei sattunut sellaista lähettyvillä olemaan, niin sitten työmaalle kuljetettiin työmaakoppi. Näitä koppeja oli jopa varikkoalueella. Oli Eikan kämppä, jonka edessä istui siniseen haalariin puettu mallinukke viinapullo kädessään. Mittamiesten koppi, joka aina kun ei ollut jollakin suurella työmaalla, toimi mittamiesten ja heidän kavereidensa taukotilana. Varastomiesten takahuoneessa kokoontuivat innokkaat kalamiehet, ja varastorakennuksen toisessa päässä, entisessä ruokalassa, keitteli omia pöperöitään Aaltosen porukka pelaten rahasta Texas hold’emia. Alueen nurkassa, varastohallin takana, oli jopa edesmenneen työnjohtaja Kettusen toimistoparakki, jota ei kymmeneen vuoteen oltu käytetty yhtään mihinkään. Sinne tietty porukka kerääntyi salaa katselemaan hiihtoa ja mäkihyppyä, tai vaikkapa nukkumaan nokoset. Olihan varikolla tietenkin myös varsinainen taukotilakin, johon mahtui vähintään viisikymmentä äijää, mutta sitä käytettiin pääasiassa vain aamuiseen käskynjakoon.
Museoiden taukotilat olivat ehdottomasti niitä parhaita paikkoja. Niissä oli mukavat sohvat ja nojatuolit, telkkari ja kaikki muutkin mukavuudet. Yhdessäkin niistä museotimpurin pää oli kuluttanut vuosien kuluessa painauman useiden historiallisten tapettikerrosten läpi nojatuolin yläpuolelle.
Mutta nyt sitä istuttiin levypinolla isoveljen valvovan silmän alla.
Matti seurasi näytöltään kuinka pisteet lähtivät kahvitauon päätteeksi vaeltelemaan kartalla. Esko ja Aapo näyttivät suuntaavan jälleen kohti Järkälän perukoita.
Voi kun nyt saisivat edes jotain aikaiseksi, Matti ajatteli.
Sitten hän avasi sähköpostiohjelman ja alkoi silmäillä saapuneita viestejä. Hän vastasi kymmenkuntaan, mutta työ oli niin uuvuttavan yksitoikkoista, että hän päätti soittaa sisarelleen Nokialle. Heidän kahden olisi hoidettava äidin perunkirjoitus ja kotitilan myynti.
Siinä rupatellessa parisen tuntia kuluikin mukavasti, kunnes Kaija tuli häiritsemään Mattia jollakin allekirjoitusta vaativilla papereilla, ja hänen oli lopetettava puhelu.
Lounaan jälkeen Matti oli tavallista kiireisempi. Hänen aloitteestaan konsernijohto oli suostunut hankkimaan yhtiölle työkalujen ja koneiden inventaariojärjestelmän, ja hänen oli perehdyttävä sen eri vaihtoehtoisiin kokonaisuuksiin. Vihdoinkin hän saisi tietää millainen omaisuus työntekijöillä oli piilotettuina autoihinsa. Nämä laitteet eivät nimittäin olleet kirjoissa eikä kansissa. Järjestelmä tosin oli hieman kallis, sillä se piti sisällään pilvipalveluna toimivan ohjelmiston, johon jokaisella työntekijällä oli pääsy puhelimensa kautta. Mutta Matti oli varma, että se maksaisi kyllä itsensä takaisin pienentyneiden vuokrauskustannusten muodossa. Järjestelmän käyttöönotto oli kyllä saanut paljon vastustusta, mutta Matti oli päättänyt seisoa vakaasti suunnitelmansa takana.
Kun Esko ja Aapo saivat uuden oven paikoilleen, rehtori tuli oikein henkilökohtaisesti kiittämään heitä.
”Teittepä te pojat taas kerran hyvää työtä. En vain voi ymmärtää mikä hinku niillä on murtautua kouluun uudestaan ja uudestaan. Ei täällä rahaa ole, eikä paljon muutakaan varastettavaa. Pelkkää ilkivaltaa se on.”
”Varmaan ne on entisiä oppilaita”, Esko ehdotti.
”Niin, täällä Järkälässä on kyllä paljon syrjäytyneitä nuoria. Mutta ottakaahan kahvia ennen kuin lähdette – on keksejäkin.”
Kahvit juotuaan Esko ja Aapo lastasivat rikkinäisen oven autoon ja lähtivät paluumatkalle.
”Mitäs jo käytäisiin morjenstamassa Pertin porukkaa paluumatkalla?” Esko ehdotti.
Oli vain hyvä kuluttaa aikaa paluumatkalla, jottei pomolle tulisi mieleen lähettää heitä enää päivän päätteeksi uuteen työkohteeseen.
Pertin porukan lisäksi paikalla oli Apetian siivooja, se joka puhua höpötti aina itsekseen omiaan. Tällä kertaa jostain uudesta työtoverista joka ei tuntunut oppivan työkohteita ja eksyi tämän tästä.
Esko tiesi että emoyhtiö Apetiassa työntekijöiden vaihtuvuus oli tavattoman suuri. Siihen oli aivan yksinkertainen selitys. Yhtiö maksoi työntekijöilleen niin huonoa palkkaa, että nämä eivät kauaa talossa viihtyneet. Ei vaikka henkeä yritettiin nostaa teemoilla kuten: Tehdään yhdessä hyvää, tai Apetia räppää ja jyystää. Todistetusti pelkät teemat eivät riittäneet pitämään henkilöstöä tyytyväisenä. Nykyisin he olivat ruvenneet palkkaamaan aina vain halvempaa, muualta tullutta työvoimaa, joka arvattavista syistä oli pakko irtisanoa koeajan päätteeksi.
”Mites YT:t sujuu?” Esko letkautti.
Se oli virhe, ja Esko kyllä sen tiesi, sillä siivooja, jonka nimeä hän ei ollut koskaan kuullut, pysähtyi siihen paikkaan ja alkoi selittää kuinka yritys oli menettänyt helsinkiläisyrityksille suuren osan alueistaan ja kuinka aivan varmasti ainakin kaksisataa saisi kenkää.
Oli aivan selvää, että näiden helsinkiläisyritysten olisi helppoa rekrytoida hieman paremmalla palkalla parhaat päältä näistä irtisanottavista apetialaisista.
Iltapäivän kahvitauon lähestyessä Matti vilkaisi paikannusohjelmaa ja huomasi että Esko kumppaneineen suunnisti kohti keskikaupunkia. Muutamia minuutteja seurattuaan pisteen liikkeitä kävi varsin selväksi, että he olivat taaskin matkalla rakennus 37:ään.
Matti otti puhelimen ja soitti Jaakolle, joka oli Eskon ja Aapon työnjohtaja.
”Ne sinun miehesi, jotka ennen ajoivat tänne varikolle kahville, ovat nyt keksineet kahvitella sairaalan rakennuksessa 37. Sinun pitäisi tehdä jotain asialle. He ovat siellä parasta aikaa.”
”Miten sinä sen voit tietää?”
”Kulkuneuvojen seurantaohjelman mukaan he ovat siellä.”
”Olin ymmärtänyt, ettei henkilöseuranta ole sallittua laissa.”
”Mutta hyvä mies, enhän minä henkilöitä seuraakaan. Ainoastaan yrityksen kaluston tarpeettomia ajoja.”
Kun Jaakko nousi autoonsa, hän näki sivusilmällä Matin seisomassa yläkerran ikkunassa. Eikö tuolla tosiaankaan ole muuta tekemistä, hän ajatteli.
Aivan kuten Matti oli sanonut, siellä he istuivat koko konkkaronkka. No toisaalta kahviaikahan ei aivan vielä ollut päättynyt, joten ei heitä voinut syyttää vätystelystä.
”Esko ja Aapo, mitä asiaa teillä on tänne? Eikös teidän työkohteenne ole aivan muualla.”
”Saatiin homma kuntoon. Olivat oikein tyytyväisiä. Ja nyt oltiin menossa sua tapaamaan. Ohi mennessä tultiin morjestamaan työkaveria”, Esko sanoi lähtöä tehden.
”Te olitte täällä jo aamullakin. Minkä vuoksi?”
”Mattikos niin väittää?”
”Ei hän mitään väitä, sen kuulemma näkee ajotiedoista. Teillä on se oma tila siellä Multalassa.”
”Niin mutta sinne tulee yli kymmenen kilometriä mennen tullen, tää oli matkan varrella. Se yläkerran mieshän käski välttämään kaikenlaista turhaa ajoa”, Esko letkautti naureskellen yrittäen matkia Matin hieman honottavaa puhetapaa.
”Tästä tulee teille kirjallinen varoitus”, Jaakko sanoi.
”Ihan sama. Seitsemän päivää eläkkeeseen”, Aapo sanoi puuttuen nyt ensikertaa puheeseen.
Esko päästi räkäisen naurun ja kaikki muut yhtyivät siihen.
Jaakko kääntyi ja lähti kävelemään kohti ulko-ovea, jottei olisi itsekin rahahtanut nauramaan.
