Tapasin Hannan, Sipin äidin, torilla eräänä alkukesän aamuna. Hän soi minulle aivan yhtä lämpimän, äidillisen halauksen kuten hänellä oli tapana silloin joskus niin kauan, kauan sitten.
Hanna ei ollut muuttunut alkuunkaan. Jokunen kilo ja muutama ryppy paljastivat sen, että vuosia oli kulunut siitä kun hänet viimeksi näin.
Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka voisi helposti unohtaa. Eikä ollut Sipikään. Siinä hän oli tullut äitiinsä.
Kutsuin Hannan kahville Helmeen ja autoin häntä kantamaan ostoskassit sisälle.
”Nämä vanhat jalat eivät oikein enää jaksa, mutta onneksi muu kroppa sentään vielä pelaa.”
Hain Hannalle kupillisen kahvia ja palan mansikkakakkua. Itse tyydyin suureen kahvikupilliseen.
”Mitä Sipille kuuluu?” kysyin jo ennen kuin Hanna ehti kysyä mitään omista kuulumisistani.
Sellaista se oli aina ollut. Sipi oli yhdistävä tekijä, joka oli saanut minut pitämään yhteyttä hänen perheeseensä kaikki nämä vuodet. Lähettämään joulukortteja, onnittelukortteja ja muuta sellaista. Olin kutsuvieraana Sipin vanhemman veljen häissä. Minut kutsuttiin perhejuhliin, ristiäisiin, rippi ja ylioppilasjuhliin. Matkustin jopa Urhon hautajaisiin Saksasta, jossa silloin asuin.
Hanna ja äitini Anna olivat opiskelutovereita. Saman vuosikurssin ainoat naiset miehisellä alalla. Heitä vokottelivat kaikki opiston miehet, opettajat mukaan lukien. Mutta Hanna nai Urhon ja minun äitini minun isäni.
”Minä nain luutnantin ja sinun äitisi laborantin. Menimme naimisiin samana kesänä. Sinä ja Tuomas synnyitte seuraavana.” Näin Hanna oli minulle kertonut.
Luutnantista tuli yliluutnantti ja aikanaan sitten komentaja, mutta laborantti otti äidistäni eron pian sen jälkeen kun nuorin sisaristani oli syntynyt ja menetin kontaktin isääni monien vuosien ajaksi. Hän oli liian kiireinen rakentaessaan uutta perhettään – ensin yhtä ja sitten vielä toista.
”Meidän kemiamme eivät kai vain sopineet yhteen”, äidilläni oli tapana todeta.
Ihmeellistä kyllä, kaikista yhteenotoistamme huolimatta, minä koin jo hyvin nuoresta asti Urhon olevan minulle se isähahmo, jota oma isäni ei minulle ollut.
”Sipi on mennyt uudelleen naimisiin ja hänellä on nyt uusioperhe. Ei siis omia vaan miehen.
”Tuomas on leski ja hänellä on kaksi murrosikäistä tytärtä.”
”Varmaan kova paikka Sipille. Kolmen pojan jälkeen hän on luultavasti enemmän sinut moottoreiden kanssa.”
Sipi oli jo pienestä pitäen kilpaillut kahden veljensä kanssa isänsä suosiosta. Hän oli kenties kolmikosta se kaikkein rämäpäisin. Se joka teki kaikkein hulluimmat tempaukset, sai syyt niskoilleen mutta pääsi aina kuin koira veräjästä.
Minutkin hän sai houkuteltua touhuihinsa. Näpistelimme lähikaupasta tikkareita. Lainasimme naapurin polkupyörää ja ajoimme tanssilavalle etsimään metsikköön piilotettuja pulloja.
Tanssimisesta Sipi ei välittänyt, enkä sen puoleen minäkään. Hän ei ollut kiinnostunut mekoista, meikeistä eikä muistakaan naisten jutuista.
Muistan kuinka eräänä kuumana kesäpäivänä soudimme lahdelle onkimaan ja Sipin isoveli käski tämän laittaa paidan päälleen.
”Miksi muka?” Sipi kysyi. ”Eihän teilläkään ole.”
”Mutta sää ootkin likka.”
Sipiä tämä ei hetkauttanut. Hän irrotti housuistaan vyön ja sitoi sen peittämään nännejään. ”Nyt mulla on tissiliivit”, hän totesi.
Juuri tuollainen Sipi oli aina. Välillä se hävetti minua, mutta paljon useammin se sai minut tuntemaan häntä kohtaan jotain, jota kenties voisi kutsua rakkaudeksi.
Uskon, että hänkin tunsi jotain saman suuntaista, sillä kun olimme kahden, hän oli aivan eri Sipi kuin muiden seurassa. Meistä vain ei kumpikaan oikein tiennyt mitä rakkaus oli. Ainakin minulla oli sellainen mielikuva rakkaudesta, että se oli jotain sellaista ällöä, jota näki elokuvissa.
Ystäviähän me vain olimme. Ehkäpä oikein sydänystäviä – kuten sanotaan – mene ja tiedä. Niiden kirjeiden määrästä joita me toisillemme lähetimme, jotain sen suuntaista saattoi päätellä.
Jossain vaiheessa väistämättä tuli se ensisuudelma. Ehkä se tapahtui silloin, kun karkasimme soutuveneellä saareen. Otimme evääksi mukaan paketin makkaraa ja yhden pullon olutta.
Koska meillä oli vain yksi makuupussi, mahduttauduimme siihen molemmat. Vietimme yön hyvin lähellä toisiamme ja luulen, että juuri silloin suutelin Sipiä.
En ole kuitenkaan aivan varma asiasta, enkä tarkalleen ottaen muista edes sitä, millainen se oli. Ajattelin tuolloin, että suuteleminen ylipäätään on täysin yliarvostettua. Amerikkalaista hömpötystä.
Kun palasimme, jouduimme Urhon puhutteluun. Hän puhui ja ne olimme hiljaa. Se oli hänen tyylinsä, sillä olihan hän sotilasuralla. Mitään pullikointia ei sallittu.
Muistan tilanteen kuin eilisen päivän. Yritimme livahtaa kenenkään huomaamatta Sipin huoneeseen, kun Urhon käskyääni kajahti olohuoneesta.
”Tulkaapas tänne. Meillä on teille vähän asiaa.”
Hän tarkoitti tietenkin Hannaa ja itseään, vaikka oli selvääkin selvempää, että hän olisi se, joka hoitaisi kaiken puhumisen.
Menimme olohuoneeseen, missä Sipin vanhemmat istuivat ruskealla nahkasohvalla. Cockerspanieli, nimeltään Pepi, nukkui lattialle käpertyneenä Urhon jaloissa.
Istuin nojatuoliin, jonka takana seinällä oli kokoelma sodanaikaisia ja vielä sitäkin vanhempia aseita.
Sipi istui lattialle ja ryhtyi rapsuttelemaan Pepiä. Tämä raotti hetkeksi silmiään, mutta jatkoi sitten uniaan.
Urho osoitti sanansa minulle. Hän sanoi, että oli edesvastuutonta anastaa soutuvene ja lapsellisen ajattelematonta minun taholtani houkutella hänen tyttärensä olemaan yötä poissa kotoa. Hän sanoi, että minun Sipiä vanhempana tulisi toimia vastuullisemmin.
Hän myös vakuutti, että oli ollut hyvin lähellä lähettää etsintäpartion meidän peräämme. En epäillyt hetkeäkään, etteikö hän olisi saattanut niin tehdäkin käyttämällä hyväkseen sotilaallista asemaansa.
Olin kauhuissani. Koko ideahan oli ollut alun alkaenkin Sipin. Ja olimmehan me sitä paitsi soudelleet lahdella miltei päivittäin. Ei ollut tullut mieleenikään, että veneen lainaamiseen tarvitsisi kysyä lupa.
En tiennyt miten päin olla. Vatsassa kiersi ja upottava tuoli pakotti ristiselkää.
Sipi hymyili kiltin tytön hymyään, kuten hän teki silloinkin kun Tuomas läksytti häntä.
Urhon nuhdepuhe ei suinkaan päättynyt siihen, se vain paheni. Hän sanoi, että mikäli minulla oli sen kaltaisia aikeita hänen tyttärensä suhteen, mitä miehillä naisia kohtaan yleensä oli, saisin luvan unohtaa ne.
Hän sanoi, että olimme aivan liian nuoria ymmärtämään asioita, joilla saattoi olla koko elämän mittaiset seuraukset, saati sitten kantamaan niistä vastuun. Joten mikäli minulla oli suunnitelmia hänen tyttärensä suhteen, minun oli parasta odottaa siihen asti kunnes tämä kasvaisi aikuiseksi.
Tuijotin tykin hylsyä kirjahyllyllä, tohtimatta edes vilkuilla Sipin suuntaan. En halunnut nähdä virnettä hänen kasvoillaan.
Myöhemmin kun uskalsin jälleen puhua Sipin kanssa muustakin kuin joutavuuksista, tunnustin hänelle, etten ollut ymmärtänyt mistä aikeista Urho oikein oli puhunut.
”Naimisesta se puhui.”
”Naimisiin menosta. Enhän…”
”Ei ku nussimisesta”, Sipi sanoi ja nauraa kikatti.
”Kyl sä tiedät. Se on sitä kun mies laittaa kikkelin naisen pimpsaan.”
Sipi nauroi vieläkin enemmän nähtyään typertyneen ilmeeni.
Kyllähän minä tiesin. En vain ollut osannut yhdistää asioita. Ei ollut tullut mieleenikään, että minä ja Sipi… Ja vaikka minulle jostain kumman syystä olisi sellaisia mielihaluja tullut, niin en minä nyt ainakaan Sipin kanssa.
Koska Sipin perhe asui Helsingissä, ja minun Porvoossa oli selvää, että me emme tavanneet edes joka viikko. Vain hiihtolomilla, jouluina ja niinä viikonloppuina jolloin hänen perheensä kävi tapaamassa Hannan vanhempia Ruutikellarinkadulla. Ja tietenkin me vietimme kesälomat mökeillämme kuten aina ennenkin.
Sitten tuli se kesäloma, jolloin huomasin, ettei mikään ollut niin kuin ennen. Minulla oli uusia kavereita, joiden kanssa purjehdimme saaristossa. Ja kaiketi Sipilläkin oli omat juttunsa, sillä hän ei halunnut tulla mukaamme kuten ennen.
Huomasin muutoksen oikeastaan vasta jälkeenpäin. Huomasin sen siitä, että minulle jäi tyhjä olo, kun Sipin perhe lähti ja koulut alkoivat.
Yhä edelleen kirjoittelimme kirjeitä toisillemme, tosin nyt niitä sai odottaa pidempään ja niiden sisältö oli muuttunut.
Sipi kertoi kirjeissään pojista, joiden kanssa hän hengaili kaupungilla. Sen kuinka he joivat kotibileissä punkkua, jonka sen tai tuon isoveli oli hakenut Alkosta, ja kuuntelivat David Bowieta. Hän mainitsi ohimennen pusut ja fritsut, mutta rivien väleistä saattoi lukea muutakin.
Stadilaisuus oli alkanut tarttua häneen. Sen kuuli siitä, miten hän puhui, mutta ennen kaikkea siitä mitä hän sanoi.
Tuo kaikki satutti minua, vaikka en tietenkään mitenkään voinut sitä myöntää. En edes itselleni. Kannoin yhä päivittäin mukanani pientä nahkapussia, jonka Sipi oli minulle neulonut. Sen sisällä oli kiehkura hänen hiuksiaan niiltä ajoilta, jolloin Sipi oli päättänyt leikata pitkät palmikkonsa ja ruveta pojaksi, sekä myös pieni hopeinen s-kirjain jonka olin häneltä saanut.
