Purjehdimme ulos satamasta. Taakse jäivät Sliten modernin kirkon ja sementtitehtaan tornit. Koko yön jatkunut humina ei kuulunut merelle asti.
Kun nostimme purjeet Karlsvärdin linnoituksen kohdalla, saatoin kuvitella, että ruotsalaiset sotilaat tarkkailivat puuhiamme voimakkailla kiikareillaan. Niillä sellaisilla, joilla saattoi lukea paitsi aluksen nimen hämmästyttävän kaukaa, niin myös tunnistaa kapteenin komentosillalta tämän arvomerkeistä. Olin itsekin käyttänyt sellaisia armeijassa. Siksi heilautin kättäni linnakkeen suuntaan.
Keli oli mitä parhain. Heinäkuun aurinko paistoi miltei pilvettömältä taivaalta. Tuuli pohjoisesta, mutta kun pääsimme avomerelle se kääntyi enemmänkin luoteeseen ja voimistui jonkin verran.
Markus – aluksen kippari – komensi pojat nostamaan spinaakkerin ja siinä se sitten mollotti koko päivän. Muutamaan otteeseen päivän mittaan tuulen suunnan vaihdellessa se äityi lepattamaan ja aiheutti toimenpiteitä, mutta enimmän osan aikaa miehistö sai loikoilla kannella ottamassa aurinkoa.
Määränpäämme oli miltei täsmälleen etelässä, joten ruorivuorossa olevan ei tarvinnut muuta kuin pitää kompassin lukema 180:ssä asteessa. Markus otti aina välillä suuntiman radiomajakoista ja merkitsi kuljetun reitin merikorttiin.
Olimme lähtiessämme nostaneet mastoon Puolan lipun. Emme vain olleet päässeet yksimielisyyteen siitä, kumpi lipun väreistä oli ylhäällä ja kumpi alhaalla. Esteettisessä mielessä tuntui loogiselta, että punainen oli alhaalla ja niin me sen sitten ripustimmekin. Mutta vasta kun näimme puolalaisen rahtialuksen saatoimme varmistua siitä, että olimme arvanneet oikein.
Meitä oli veneessä kaikkiaan kymmenen. Enempää ei sinne olisi mahtunutkaan nukkumaan yhtä aikaa. Merellä oltaessa asialla ei ollut niinkään suurta merkitystä, mutta maissa oli tärkeää, että kaikilla oli paikka missä nukkua.
Minä olin saanut saman punkan kuin edellisellä matkalla. Se sijaitsi salongissa, karttapöydän vieressä, sivukannen alla. Sen huono puoli oli se, että sinne oli vaikea päästä ja vieläkin vaikeampaa oli ahtautua makuupussiin kapeassa ja matalassa tilassa. Siksi useimmat eivät halunneetkaan siinä nukkua. Mutta minä olin kehittänyt tekniikan jolla sinne nouseminen onnistui helposti.
Ylös nostettava verkkokaide esti putoamasta ja siihen saattoi jopa sitoa itsensä hihnoilla kiinni. Näin saattoi huoleti jatkaa uniaan olipa alus melkeimpä missä asennossa tahansa. Pohjanmeren myrskyissä se oli vuotta aiemmin osoittautunut varsin hyödylliseksi.
Markus nukkui karttapöydän toisella puolella, mikä olikin kipparille suotu etuoikeus. Hänellä oli väljemmät tilat kuin muilla ja enemmän yksityisyyttä.
Armas, kokkimme, nukkui pentterin vieressä salongin sohvan leveämmällä puolella ja porukan juniori, neljätoista vuotias Emil, kapeammalla. Loput miehistöstä oli sijoitettu sekä keula, että perähytteihin
Olin tuntenut koko porukan aina siitä lähtien, kun he olivat nuorina koltiaisina liittyneet meripartioon. Kolme heistä oli ollut kanssani myrskyisällä Pohjanmerellä vuotta aiemmin ja tiesin, että he olivat niitä joihin saattoi luottaa kovankin paikan tullen.
Nyt kelit olivat onneksi hyvin toisenlaiset. Ja meno tasaista. Itämeri toi esiin parhaat puolensa.
Olin vapaavuorossa ja juttelin kannella poikien kanssa ottaen itsekin aurinkoa. He olivat viidestätoista seitsemääntoista vuotiaita. Kunnon poikia kaikki ja mallioppilaita kouluissaan. Näki heti, että he olivat sisäistäneet Baden-Powellin ideologian, niin kuin minä itsekin. Vaikkakin se palo, jonka olin tuntenut heidän iässään, oli jo laantunut ja nykyisin minua ohjailivat partiotoiminnassa varsin toisenlaiset motiivit.
Tasapäisestä poikaporukasta erottui erilaisuudellaan ainoastaan Saul. Hän oli muita vanhempi – juuri täyttänyt kahdeksantoista ja juuri kirjoittanut ylioppilaaksi – viisi laudaturia.
Sauli oli erittäin älykäs. Varmaankin hänellä oli edessään loistava tulevaisuus. Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän oli huumorintajuinen, kohtelias ja korrekti, mutta näiden ominaisuuksien kääntöpuolelta löytyi jonkinlaista kurittomuutta ja sopeutumattomuutta yhteiskunnan normeihin.
En ollut aivan varma siitä, jäikö tämä vain puheiden asteelle, vai elikö hän jonkinlaista kaksoiselämää vanhemmiltaan piilossa.
Vuosi vaihto-oppilaana Jenkeissä oli muuttanut Saulia. Hänestä oli tullut aikuisempi, mutta samalla eräänlainen salakapinallinen – James Dean, joka ei ollut vielä tullut kaapista ulos.
Saul oli ajanut USA:ssa ajokortin, mikä oli laillista kuusitoista vuotiaille. Hän oli polttanut maria. Menettänyt poikuutensa – monessakin mielessä. Mutta ei ollut kaikesta päätellen tullut uskoon, kuten on käynyt niin monille vietettyään vuoden Valloissa.
Paluunsa jälkeen Saul oli ominut itselleen eräänlaisen johtajan roolin. Venekunnan johtaja hän oli ollut jo ennen lähtöäänkin, mutta nyt hänestä tuli eräänlainen spirituaalinen johtaja.
Hänen naisjuttunsa upposivat vastaanottavaan kuulijakuntaan kuin häkä, ja mikäli puoletkin niistä olivat tosia, hän oli todellinen Don Juan.
Eihän siinä mitään pahaa ollut. Nuoret miehet hakivat seksuaalivalistusta sieltä mistä sitä saivat ja oli tuhat kertaa parempi, että heitä valisti sama henkilö, joka opasti heitä purjehtimisen jalossa taidossa kuin, että he ottaisivat miehenmallia pornolehdistä ja – elokuvista.
Saul oli sitä paitsi elävä esimerkki kaikesta siitä hyvästä, mitä partioaate toisi tullessaan.
Koska tuuli pysyi vakaana koko päivän saavuimme perille reilusti etuajassa.
Kello oli kymmenen illalla kun ohitimme Falochron Wschodnin ja suuntasimme jonkinlaiselle Veiksel-joen sivuhaaralle jota pitkin tarkoituksenamme oli ajaa moottoriajossa Gdanskiin.
Meillä ei itseasiassa ollut käsitystä siitä mihin meidän tulisi suunnata kaupunkiin saapuessamme. Saamassamme kutsussa mainittiin vain puolalaisen partio-organisaation osoite. Kartoista saattoi päätellä rakennuksen sijaitsevan vanhassa kaupungissa – miltei keskustassa. Kuvittelimme, että jossain kohdin laaja satama-aluetta olisi vierasvenesatama, tai ainakin jokin paikka johon kiinnittyä yöksi.
Yhtäkkiä joen oikealla rannalla syttyi joukko kirkkaita valonheittimiä, ja kovaäänisistä kuului sekä englanniksi, että saksaksi käsky rantautua välittömästi.
Tilanne oli todella pelottava. Markus rauhoitteli poikia, ja muistutti, että olimme saapuneet kommunistiseen valtioon. Mutta näin hänen kasvoiltaan ettei hän itsekään ollut kovin rauhallinen.
Kiinnitimme veneen jonkinlaisen kasarmin edessä olevaan laituriin sotilaiden valvovan katseen alla. Markus keräsi meiltä kaikilta passit, otti mukaansa saamamme kutsukirjeen ja meni sotilaiden saattelemana sisälle rakennukseen.
Olimme hereillä koko porukka ja istuskelimme kannella odottamassa kippariamme, kun rakennuksesta astui ulos kuusi sotilasta. He asettuivat riviin rakennuksen eteen venettämme vastapäätä. Heitä seurannut upseeri huusi käskyjä puolaksi. Sotilaat ottivat asennon ja tekivät erilaisia liikesarjoja aseillaan.
Meidät teloitetaan, oli ensimmäinen mieleeni juolahtanut ajatus. Etsiskelin jo hädissäni pakoreittiä, kun joukko-osto hajaantui kolmeksi ryhmäksi, jotka lähtivät kukin tahoilleen kiertämään vartiokierrostaan.
Naureskelin mielessäni omaa typeryyttäni ja mietin olivatkohan muutkin tunteneet samoin.
Kun Markus palasi, hän kertoi, että Gdanskiin ei voinut mennä veneellä, vaan meidän olisi purjehdittava Gdyniaan. Siellä sijaitsi turisteille sallittu venesatama. Se tiesi yli kahden tunnin ajomatkaa. Tällaisesta ei kutsussa oltu mainittu sanallakaan.
”Olisivat, hitto vie, voineet antaa hieman enemmän ohjeistusta!” Markus tiuskaisi.
Kun vihdoin aamuyöllä saavuimme määränpäähämme, meitä oltiin vastassa. Kolme tullimiestä nousi alukseen.
Taaskin passimme tutkittiin ja tutkittiinkin perin pohjin. Matkamme tarkoitus selvitettiin ja jopa matkareittimme kirjattiin ylös. Kaikki tuo tapahtui äärimmäisen hitaasti, kunnes alkoi tuntua siltä ettei kaikki ollut aivan kohdallaan.
”Ne odottaa lahjusta.” Markus kuiskasi korvaani.
Koska edustimme partiolippukuntaa, meillä ei tietenkään ollut mukanamme alkoholijuomia. Rahaakaan meillä ei ollut sen enempää kuin jokaisen oma henkilökohtainen matkakassa. Lopulta Markus kaivoi jostain esiin Marlboro-kartongin, jonka tullimiehet hieman pettynein ilmein ottivat vastaan, leimasivat passimme ja häipyivät veneestä.
Heidän lähdettyään alukseen nousi siviili, joka opasti meidät sataman toiselle laidalle Suomen lipun alla purjehtiva Nauticatin ja uutuuttaan kiiltelevän saksalaisen Bavarian väliin.
Vasta silloin pääsimme lopultakin nukkumaan. Päivä oli ollut pitkä.
Minulle tämä matka oli erityisen mieliinpainuva jo siksi, että en ollut koskaan aiemmin ollut ainoassakaan kommunistisessa valtiossa. En edes viisumivapaalla Leningradinristeilyllä. Jo pelkkä ajatus tuntui pelottavalta. Olin kuullut aivan tarpeeksi KGB:stä, leipäjonoista, asevarustelusta ja farkkujen salakuljetuksesta muodostaakseni kuvan ilottomasta ja kasvottomasta kansakunnasta, jota jo tsaarit aikanaan orjuuttivat ennen Stalinia.
Viron ja muiden Baltian maiden kohtalo säväytti minua ehkä hieman, mutta koska niiden historiaa ei kouluissa opetettu, viron tuntemukseni oli lähinnä kuvitelma neuvostokansalaisista, jotka tijottivat salaa K-kaupan Väiskiä harmaissa betonilähiöissään. Enhän minä edes tiennyt, että Tallinna oli vanha Hansakaupunki.
Lähdin matkalle, koska minua pyydettiin. Apuani ja kokemustani tarvittiin. En minkään muun syyn vuoksi. Mutta kävikin niin, että se muutti käsitykseni slaavilaisista kansoista täydellisesti.
Herättyämme saatoin nähdä millaiseen paikkaan oikein olimme saapuneet. Venesatama oli paljon suurempi kuin mitä yöllä olin kuvitellut. Se oli aallonmurtajilla suljettu alue, josta ainoa poistumisreitti merelle kulki edellisenä yönä tutuksi tulleen tulliaseman editse.
Seuraavina päivinä minulle alkoi selvitä, etteivät aluetta alati vartioivat sotilaat suinkaan olleet siellä maahantunkeutujien varalta, vaan mitä ilmeisimmin vahtimassa omia kansalaisiaan.
Sain varmuuden päätelmiini lauantaina, jolloin satama täyttyi veneilijöistä. Vain aniharva suuntasi ulos avomerelle. Loput puikkelehtivat eri kokoisilla purjeveneillään hämmästytävän taidokkaasti satama-altassa. Kun kysyin miksi he näin tekivät, minulle kerrottiin, että satamasta poistumiseen tarvittiin viisumi.
Siltikin venesatama oli eräänlainen portti ulos vapaaseen maailmaan ja siksi se veti puoleensa kaupunkilaisia kuin magneetti. Jonkinlaisiin partiopukuihin sonnustautuneet pikkupojat viettivät aikaansa laitureilla. Vain mutamalla dollarilla he vartioivat venettä koko päivän, pesivät kannen tai hankkivat pullon venäläistä vodkaa. Iltapäivisin laitureille kerääntyi nuoria naisia, jotka kuljeksivat ryhmissä esittelemässä muotivaatteitaan ja tietenkin itseään. Taksikuskit odottelivat asiakkaitaan portin ulkopuolella. He vaihtoivat dollareita zloteihin paljon pankkeja edullisempaan kurssiin, ja muutamalla kymmenellä dollarilla saattoi saada taksin käyttöönsä koko päiväksi.
Muitakin palveluja oli tarjolla. Naapuriveneessä vieraili naisia päivin ja öin. Kerran nämä jopa tappelivat keskenään siitä, kenen vuoro sillä kertaa oli. Suomalaisveneen kolme keski-ikäistä miestä olivat humalassa kaiken aikaa ja oli suorastaan ihme, ettei kukaan heistä pudonnut laidan yli ja hukkunut.
Onneksi olimme poissa veneeltämme suurimman osan ajasta, eikä meidän näin ollen tarvinnut todistaa tapahtumia, jotka eivät välttämättä olleet suotavia nuorille partiopojille, eikä kyllä vanhemmallekaan.
Aivan toisen luokan ammattilaisia saatoimme ihailla aamiaisella hotellin baarissa. He olivat niitä sellaisia hoikkia, suurisilmäisiä ja kuvankauniita naisia, joita mies ei yleensä nähnyt kuin eroottisissa unissaan.
Kolmekymmentäviisi dollaria, tiesi taksikuski kertoa hieman kateelliseen sävyyn. Hän sanoi, että he taksikuskit ja huorat olivat Puolassa kaikkein vauraimpia ammatinharjoittajia. Molemmilla kun oli pääsy ulkomaan valuuttaan.
Kuski kertoi ylpeänä, että hänellä itsellään oli tallissaan lukkojen takana Saksasta ostettu, uusinta mallia oleva Mersu, vaikka ajelikin työssään vanhalla Volgalla.
Missäköhän mies Mersullaan ajelee, ajattelin, sillä kaduilla ei juuri länsiautoja näkynyt. Kotipihallaanko hän kaahaili kuten ne satama-altaassa purjehtivat veneenomistajat.
Markus yritti soittaa meidät Puolaan kutsuneen partio-organisaation puhelinnumeroon, mutta siellä vastasi puolaksi joku, joka ei lainkaan ymmärtänyt englantia. Toisaalta, olimme saapuneet vuorokauden etuajassa, joten ei meitä oltu varmaankaan osattu vielä odottaa.
Tarkoituksenamme oli viipyä Puolassa viisi päivää, ja palata sen jälkeen takaisin kotiin matkustajalaivalla. Sama laiva toisi toisi mukanaan vaihtomiehistömme, joka sitten puolestaan purjehtisi veneen takaisin.
Käytimme sen päivän veneen siivoukseen ja huoltoon, sekä täydensimme veneen ruokavarantoja verovapailla tuotteilla sataman huolintaliikkeessä. Iltapäivällä päätimme hieman juhlistaa onnistunutta Itämeren ylitystämme. Menimme syömään viereiseen hotelliin.
Ravintola sijaitsi rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Lasiseinistä avautui huikea näköala yli sataman ja kauas merelle. Tai olisi avautunut, mikäli ikkunoita olisi joskus pesty. Nyt niiden läpi katsoessaan sai sellaisen vaikutelman kuin maisemaa peittäisi paksu sumu. Tummat, auringonpaisteen haalistamat verhot oli puoliksi vedetty ikkunoiden eteen peittämään ruosteen raidoittamia pattereita. Epäsuora loisteputkivalaistus loi surumielisen ja hieman ahdistavan vaikutelman, ikään kuin olisimme kommunistivaltion virastotalon avokonttorissa. Vain pöytiä peittävät kellertävät pöytäliinat ja niiden päälle pölyttymään asetellut ruokailuvälineet ilmaisivat, että kyse oli ravintolasta.
Meidät ohjattiin lasiseinäiseen kabinettiin jossa oli pyöreä pöytä. Viisi tarjoilijaa jäi seinustalle odottamaan tilaustamme. He olivat kaikki pukeutuneet samanlaisiin pukuihin ja jopa heidän kampauksensa olivat lähes identtiset.
Oli tavatonta, että partioretkellä syötiin hienossa hotellissa. Minustakin tuntui, että olimme väärässä paikassa. En ollut tottunut sellaiseen ja luulenkin, että tuo päivällinen jäi lippukunnan historiaan ainutkertaisena tapahtumana. Hämmästykseni oli suuri kun selvisi, että päivällinen rasittaisi matkakassaamme vain reilulla sadalla markalla. Uskon kuitenkin, että Markus tiesi jo etukäteen mitä lysti tulisi maksamaan.
Aloitellessamme pääruokaa, kabinettiimme tuli hotellin henkilökuntaan kuuluvan miehen sekä tarjoilijan saattamana nainen, joka kertoi meille edustavansa partiolippuluntaa, joka oli kutsunut meidät maahan. Hän myös ilmoitti toimivansa tulkkinamme vierailumme aikana.
Koska istuin aivan ikkunaseinän vieressä, näin hänet lasiseinän läpi jo ennen kuin hän tuli sisälle kabinettiin. Nainen oli pitkä ja hoikka. Vaaleat – lähes valkoiset – hiukset ulottuivat miltei puoleen väliin selkää. Suora otsatukka korosti sydämenmuotoisia kasvoja ja toi paremmin esiin hänen suuret, siniset silmänsä. Kun tämä nainen lausui ensimmäiset sanat hullaannuin täysin hänen huuliinsa.
On kummallista, kuinka sitä saattaa tunnistaa tunnetun näyttelijän tai mallin vain pelkistä huulista, ja olen täysin varma siitä, että mikäli minulle näytettäisiin valokuva Deljan huulista, tunnistaisin hänet välittömästi, vaikka tapaamisestamme on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta.
Delja pyysi anteeksi sitä, että hän häiritsi meitä kesken aterian. Pyysimme häntä liittymään seuraamme, mutta hän sanoi kohteliaasti odottavansa meitä mieluummin hotellin aulassa.
Tilanne oli jollain tavoin kiusallinen jo siksikin, koska tarjoilija ja hotellin virkailija seisoivat yhä edelleen hänen takanaan. Ja kun Delja poistui, nämä saattoivat hänet hissille.
Tämä oli ensimmäinen kosketukseni siihen, miten kommunistinen valtio kontrolloi kansalaisiaan.
Melko pian ymmärsin, että Deljan kohdalla tämä valvonta meni paljon pidemmälle. Huomasin, että minne tahansa menimmekin, meitä seurasi kaksi miestä mustalla Ladalla. Aloin kutsua heitä mielessäni nimillä Ivan ja Stanislaw. Stanislaw oli heistä se, jolla oli niin paksut mustat viikset, että hän olisi voinut piilottaa niiden alle, paitsi alati suupielessä käryävän savukkeensa, niin myös koko Męskie-askin.
