Valhe

---

Tutustuin Sofiaan hississä. Hän työnsi tullessaan lastenvaunuja ja talutti taaperoa vapaalla kädellään. En ollut nähnyt häntä koskaan aikaisemmin, mikä johtui siitä että olin vasta hiljattain muuttanut taloon.

Hiljan ei kyllä aivan pitänyt paikkaansa, sillä olin asunut kattohuoneistossa jo kaksi vuotta. En juuri tuntenut naapureitani, mikä johtui työstäni. Toisaalta naapureita oli talossa yli kuusikymmentä, joten kaksi vuotta oli kyllä varsin lyhyt aika oppia tuntemaan heidät kaikki. Tunsin Carmenin, joka asui miehensä kanssa toisessa kerroksessa, Josén joka valittiin asiakasyhdistyksen presidentiksi viime vuonna ja Antonion joka korjasi vedenlämmittimeni pian muuttoni jälkeen. Muutamia tunsin ulkonäöltä, mutten tiennyt heidän nimiään.

Hissi oli ahdas, ja kaiken lisäksi sinne joutui menemään ikään kuin kulman takaa, koska ovi aukesi käyntisuuntaa kohti eikä päin vastoin. Näiden nykyaikaisten suuripyöräisten vaunujen kanssa se oli erityisen hankalaa, sillä ne eivät oikein tahtoneet kääntyä niin pienessä tilassa. Kaiken lisäksi hikoilimme paksuissa talvivaatteissa, sillä vaikka aamulla oli pari astetta pakkasta, niin nyt iltapäivällä lämpötila oli noussut yli viiteentoista. Pidin ovea auki jotta hän pääsi lapsineen sisälle, ja menin itse perässä.

Esittelin itseni – uusi asukas kun olin – ja hän sanoi asuvansa kuudennen kerroksen viidennessä asunnossa. Siis minun alapuolellani sillä itse asuin kattohuoneistossa. Juttelimme jotain säästä, ja muistaakseni kysäisin jotain lapsistakin. Lastenvaunuissa nukkuva oli poikalapsi, ja minua suurilla silmillään tuijottava kolmevuotias oli kuulemma nimeltään Aina.

Pari kuukautta myöhemmin tapasin Sofian parkkihallissa. Hän oli nostellut painavan näköiset ostoskassinsa tavaratilasta ja irrotteli nyt lapsiaan turvaistuimista, kun saavuin paikalle Nissan Qashqaillani. Nyt siis tiesin, kenen ne kaikki rojut olivat, joita oli alkanut kerääntyä parkkipaikan nurkkaan, vaikka niitä ei siellä olisi saanut säilyttää. En saattanut käsittää miten hän aikoi saada ostoksensa ja lapsensa kuljetetuksi hissille asti, joten tarjouduin kohteliaasti auttamaan.

Sofia oli niitä ihmisiä, jotka eivät lainkaan osanneet pelätä vieraita. Olin tavannut muitakin hänen kaltaisiaan naisia. Tämä, aivan liian luottavainen käytös, oli saanut minut ajattelemaan, että kyse oli jonkinlaisesta alistumisreaktiosta. Samanlaisesta jota esiintyy apinoilla, kun alemmassa asemassa oleva tarjoutuu nyppimään kirppuja alfauroksen turkista. Sofian kaltaisilla naisilla on usein tapana naamioida oma epävarmuutensa osoittamalla liiallista läheisyyttä jopa aivan ventovieraille. Hänen kaltaistensa ihmisten reviiri on lähestulkoon olematon, ja siksi he usein sitä lainkaan huomaamatta tunkevat itsensä häiritsevän lähelle toista, ja koskettelevat tätä tahattomasti.

Niinpä, nyt kun ahtauduimme hissikoppiin, Sofia lapsi käsivarrellaan, hän tarttui minua käsivarresta vasemmalla kädellään, samalla kun kiitti minua avusta. Silloin näin hänen vihkisormuksensa. Tunnistin sen heti, sillä se oli omani.

”Tiedätkö”, sanoin, ”minä olen tehnyt tuon sormuksen.”

”Niinkö?” Sofia sanoi. Hänen äänensä kuulosti kiinnostuneelta ja hänen pitkät ja aistikkaat sormensa puristivat hieman kovemmin käsivarttani. Se häiritsi minua hieman.

”Oletko sinä Hectorin vaimo?” kysyin.

”Olen. Mistä sinä hänet tunnet?”

”Me olimme samalla luokalla. En tiennytkään, että Hector asuu tässä talossa. Kun tapasin hänet viimeksi, hän asui vanhempiensa kotona Feliu Turan kadulla, mutta siitä on jo aikaa. Kerro hänelle terveisiä.”

Seuraavan kerran tapasin Sofian kaksi päivää myöhemmin. On omituista, ajattelin, että törmään häneen jatkuvasti, vaikka parina aikaisempana vuotena en ollut nähnyt hänestä vilaustakaan, kuten en Hectoristakaan. Arvatenkin se johtui siitä, että minun aikatauluni oli täysin muuttunut, nyt kun olin muuttanut työhuoneeni pois Sant Gugatista. Se oli ollut hyvä ratkaisu jo siitäkin syystä, että nyt minulle jäi enemmän vapaa-aikaa kun sitä ei tuhraantunut ruuhkassa istumiseen.

Nousin hissillä parkkihallista, kun se pysähtyi heti seuraavaan kerrokseen. Ovi avautui ja näin, että tulija oli Sofia. Hän tervehti minua niin tuttavallisesti, kuin olisimme tunteneet aina toisemme. Hänellä oli päällään avokauluksinen kukkakuvioinen pusero ja muodonmukaiset, kapealahkeiset housut. Vaikka tämä oli vasta kolmas kerta kun tapasimme, totesin, että hän osasi pukeutua tyylikkäästi.

Kurotuin pitämään ovea auki, kun oven ja vaunujen välistä livahti sisälle pikkuinen Aina. Hänellä oli toisessa kädessään tuttipullo ja toisella kädellään hän kurkotti painamaan hissin kuutosnappia. Silloin hänen pullonsa putosi ja se vierähti hänen äitinsä jalkoihin.

Kun Sofia kumartui nostamaan pulloa lattialta, satuin katsahtamaan hissin peräseinää peittävään peiliin. Näin hänet siinä peilissä takaapäin ja kumartuneena. Tuon näyn nähtyäni ymmärsin välittömästi, miksi Hector oli kuolannut hänen peräänsä niihin aikoihin kun meillä vielä oli tapana kokoontua perjantai-iltaisin porukalla Via Finaleen. Mutta siitäkin oli jo monen monta vuotta. Sitten muutin Sant Gugatiin ja menetin tyystin kontaktini entisiin ystäviini. En edes muista olinko nähnyt Hectoria kuin sen yhden ainoan kerran hänen tullessaan tilaamaan vihkisormusta, joka nyt kiilteli tuossa sirossa ja viettelevässä nimettömässä joka ojentautui koskettamaan käsivarttani.

Havahduin ajatuksistani siihen, että Sofia sanoi jotakin.

”Anteeksi, mitä sanoit?”

”Sitä vain, että sopisiko sinun tulla meille jonain viikonloppuna illalliselle? Voisitte muistella vanhoja aikoja, Hector ja sinä. Hän pyysi minua kysymään sinulta, kun hänellä itsellään on niin kovasti työkiireitä.”

En pystynyt lainkaan kuvittelemaan mitä koulutoverini ja entinen ystäväni teki töikseen. Silloin kun vielä tapailimme, hänellä oli pilveä poltellessaan tapana vouhottaa siitä, kuinka hän menisi yliopistoon lukemaan kauppatieteitä. Siellä ne isot rahat liikkuu, hänellä oli tapana sanoa.

Tietämättä miten kieltäytyä kyllin kohteliaasti, myönnyin ja sovimme lopulta seuraavan viikon lauantaista.

Laskeuduin portaita kuudenteen. Sofia avasi oven ja toivotti minut tervetulleeksi. Hänen poskisuudelmansa oli lämmin ja viipyilevä. Minulla ei ollut suuria odotuksia illallisen suhteen, ja kuten arvata saattoi, se ei yltänyt edes odotusteni tasolle. Sofia teki kyllä parhaansa, sitä en voinut kieltää, mutta minulla ja Hectorilla ei ollut mitään yhteistä mistä keskustella.

Selvisi, että hänellä oli metallialan yritys, ja hän teki töitä autoteollisuuden alihankkijana. Kuuntelin puolella korvalla hänen juttuaan uuden automallin umpion erikoisominaisuuksista, jonka muottia hänen yrityksensä parhaillaan valmisti, mutta silmäni lepäsivät hänen vaimossaan, joka kulki keittiön ja olohuoneen väliä. Sofialla oli sinä iltana päällään ohut vaaleanvihreä toppi, jossa oli kapeat olkaimet ja samansävyinen hame. Huomasin myös, että hän oli maalannut varpaankyntensä kellanvihreiksi. Samalla mietin, mihin ihmeeseen hän oli kätkenyt kaikki raskauden jälkeiset kilonsa.

Tuon illallisen jälkeen kului miltei puoli vuotta ennen kuin tapasin Sofian uudelleen. Se, etten enää törmännyt häneen hississä, johtui etupäässä siitä, että minulle oli tarjottu opetustehtäviä. Tuotti melkoisesti päänvaivaa yhdistellä omia töitäni, oppitunteja ja niiden valmistelua ja siksi tein pitkää päivää.

Oli lauantai ja olin menossa kahville sekä ostamaan päivän lehden. Oikaisin puiston läpi, jota yleisesti kutsuttiin Teletappipuistoksi, kun näin Sofian istumassa yksin penkillä puun varjossa.

Minua hieman ihmetytti se, että hän oli yksin. Jollain tavalla kai oletin, että perheellinen nainen oli erottamaton yksikkö lastensa kanssa, ainakin silloin kun nämä olivat taaperoiässä. Sofia ei aluksi huomannut minua, istui vain pää painuksissa, mutta kun jäin seisomaan epätietoisena siitä tervehtisinkö häntä vai en, hän arvatenkin havahtui siihen että joku tarkkaili häntä.

Miltei samalla hetkellä kun Sofia nosti katseensa ja tunnisti minut, näin kuinka hänen kasvonsa vääristyivät surusta ja kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskia. Hän juoksi ne pari metriä, jotka meidät erotti toisistamme, ja heittäytyi kaulaani.

”Mutta mikä sinun on?” kysyin ihmeissäni.

Sofia sopersi jotakin käsittämätöntä, ja tunsin kuinka olkapääni alkoi kostua hänen kyynelistään. Hänen käytöksensä tuntui minusta taas kerran jotenkin tilanteeseen sopimattomalta, sillä emmehän me olleet sitä ennen tavanneet kuin muutaman kerran.

”Rauhoitu Sofia. Istutaan alas”, sanoin. ”Kerro mitä on tapahtunut.”

Mielessäni kävi myös ajatus yrittää paeta tilanteesta jonkin tekosyyn varjolla. Millä oikeudella Sofia pakotti minut osallistumaan omiin suruihinsa. Olin kaikessa rauhassa menossa nauttimaan aamiaista sillä olihan vapaapäiväni. Ei minulla ollut aikaa eikä halua parannella toisten haavoja, ei tuttujen ja vielä vähemmän vieraiden. Olihan hän ainoastaan naapurini.

Tiesin kyllä, että joillakin naapureistani oli tapana juoruta niin ilonsa kuin murheensakin ripustaessaan pyykkiään valokuiluun. Jouduin usein pakosta kuuntelemaan heidän keskustelujaan kun ikkunat olivat auki – ja melkein ainahan ne olivat. Olin pakosta joutunut osalliseksi niin häihin kuin hautajaisiin, lasten luokkaretkiin, lomamatkoihin ja juoruihin kuningasperheestä ja julkkiksista.

Sofian kasvoilta paistava vilpitön hätä ja ahdistus tarttuivat kuitenkin minuunkin. Luulen että vastaavassa tilanteessa kovinkin sydän heltyisi. Olemmehan sentään kaikki ihmisiä, ja meillä on tunteita toisiamme kohtaan – ventovieraitakin. Kiedoin käteni hänen ympärilleen lainkaan välittämättä ohikulkijoista. Hänen hartiansa tärisivät nyyhkytysten voimasta ja hänen vasen kätensä puristi kouristuksenomaisesti käsivarttani.

Ajattelin että kyse oli hänen lapsistaan. Kuvittelin, että lapsille oli tapahtunut jotain pahaa. Sofian sekavista sanoista ymmärsin kuitenkin ettei siitä ollut kysymys.

Kun hänen hengityksensä lopulta tasaantui ja hän rauhoittui sen verran, että pystyi kertomaan, mistä oli kysymys, hän sanoi: ”Hèctor…” hän sanoi, ”Hector haluaa avioeron.”

En halunnut puida toisten parisuhdekriisiä julkisella paikalla, joten kutsuin hänet kotiini. Ostin matkalla Pratin leipomosta muutaman suklaakroissantin. Olihan rauhallinen aamiaishetkeni jo pilalla, joten jotainhan minun piti kuitenkin syödä.

Suklaakroissantteja syödessä on mahdotonta ajatelle negatiivisesti. Olenkin sitä mieltä, että jokainen Espanjan riitaisa parlamentin kokoontuminen tulisi aloittaa pakollisella yhteisellä kahvitteluhetkellä, jonka aikana maan parhaat leipomot tarjoilisivat suklaakroissanttejaan. Tällä tavoin poliitikot ymmärtäisivät toisiaan paljon paremmin.

Niiden parantava vaikutus sai Sofiankin kyynelvirran tyrehtymään.

Hän kertoi että Hector oli viikkoa aiemmin, riidan päätteeksi, sanonut haluavansa erota.

”Kaikki ne illat salilla ja juoksulenkit viikonloppuisin… Se valehteli mulle, ei se mihinkään treenaamaan mennyt, sillä on toinen nainen.”

”Mistä sinä sen tiedät?”

”Mä kysyin sitä siltä.”

”Sofia kulta, sellaista nyt vain tapahtuu. Ymmärrän että se koskee, mutta sinä et ole ainoa…”

Puoliksi syöty kroissantti putosi lautaselle ja Sofia purskahti jälleen itkuun.

”Mutta se oli niin julmaa.”

Ymmärsin katkonaisista lauseista, että Sofía ei ollut Hectorin mielestä tarpeeksi viehättävä. Eikä seksi heidän välillään tyydyttänyt häntä. Sofia ei osannut eikä halunnut antaa miehelleen sitä mitä tämä vaimoltaan odotti. Mies ei pitänyt hänen tavastaan pukeutua, ja puhua. Ja kaiken lisäksi Sofían käytös muiden seurassa hävetti häntä.

Tämä ei lainkaan sopinut yksiin sen Hectorin kanssa, jonka minä muistin kuolanneen Sofian perän kuin teini-ikäinen koulupoika. Olivathan he olleet yhdessä jo vuosia. Ja olihan heillä kaksi lastakin.

”Se toinen on kuulemma niin paljon minua parempi. Ymmärtääkin sitä paremmin – vastaa hänen tunteisiinsa. Niin varmaan vastaakin. Nyt mä käsitän ne loputtomat piippaukset sen puhelimesta – työasioita muka.”

”Entäs lapset?”

”Ne ei vielä tiedä. Hector lähti keskiviikkona. Mä sanoin niille, että isä on työmatkalla. Mun äiti tuli meille ja on niiden kanssa. Mun pää ei enää kestänyt olla neljän seinän sisällä.”

Seuraavana päivänä ovikello soi ja tulija oli jo paljon rauhallisempi Sofia. Pyysin häntä käymään peremmälle. Juttelimme tunnin verran hänen tulevasta avioerostaan kunnes minun oli aika lähteä lounaalle vanhempieni luokse Sant Fostiin.

Eteisessä Sofia halasi minua.

”Kiitos kun kuuntelet”, hän sanoi.

Vastasin hänen halaukseensa ja kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen. Oikea käteni osui paljaalle iholle puseron ja housujen välissä. Nostin katseeni hänen takanaan olevaan peiliin. Mitähän tapahtuisi jos käteni laskeutuisi hieman alemmas, oli tahaton ajatukseni, ja tahtomattani puristin häntä lujemmin itseäni vasten.

”Saat tulla milloin vain haluat”, sanoin.

Se oli virhe, sillä seuraavien viikkojen aikana jouduin osalliseksi Sofian ja nuoruudenystäväni riitaisasta avioeroprosessista.

Selvisi, ettei Hector ollut valehdellut vaimolleen pelkästään suhteestaan toiseen naiseen. Hän oli myös salannut Sofialta kaiken sen, mikä liittyi heidän yhteisiin raha-asioihinsa. Ja tämä juonsi juurensa vielä kauemmas ajassa kuin hänen salasuhteensa.

Mentyään naimisiin Hector ja Sofia olivat hakeneet pankista lainaa asunnon ostoon, mutta koska rahaa oli tuolloin helposti saatavilla, Hector oli saman tien neuvotellut itselleen yrityslainan.

Vuosien mittaan Hector oli hoitanut perheensä raha-asiat. Hänen tulonsa olivat paljon suuremmat kuin Sofian, joten se oli tavallaan luonnollista, eikä Sofía koskaan kysellyt. Nyt kuitenkin selvisi, että lainasta oli maksettu käytännössä vain se osuus, joka liittyi Hectorin yritykseen. Sofialle jäi siis velkainen asunto, jonka lainaa hän ei mitenkään pysyisi maksamaan kaupanmyyjän palkallaan.

Avioeron suhteen kaikki eteni nopeasti, ja aina yhtä ammattimainen kiinteistövälittäjä Ines auttoi Sofiaa pääsemään eroon asunnosta. Yhteisestä kodista jossa hän oli kuvitellut asuvansa koko ikänsä. Hän itki kun tuli kertomaan minulle asiasta. Hän oli juuri ja juuri välttynyt maksamasta välirahaa, sillä asuntojen hinnat olivat romahtaneet sen jälkeen kun he sen olivat ostaneet.

Autoin häntä muutossa. Tavaroita ei ollut paljon, sillä Hector oli ottanut huonekaluista suurimman osan. Loput mahtuivat aivan hyvin pakettiautoon, jonka Sofian isä oli vuokrannut.

Häntä tuli hyvästelemään oikeastaan muutama työkaveri ja minä hänen lähtiessään takaisin Ciudad Realiin, josta oli aikanaan tullut. Mutta kertaa hänellä oli mukanaan muuttotavaroidensa lisäksi kaksi lasta.

Kului noin puolisen vuotta, kun eräänä iltana kävelin Carrer d’Aribaulla erään tunnetun baarin ohi. Oli lämmin syyskuinen ilta ja olin tulossa ravintolasta Carrer Valencialta, jonne olimme kokoontuneet juhlistamaan ystäväni syntymäpäivää.

Näin kuinka Hector astui ulos baarista toisen henkilön seurassa. Vaikka olinkin melko kaukana tunnistin hänet hänen hiustyylistään ja hänen tavastaan kävellä. He lähtivät kävelemään samaan suuntaan, johon olin itsekin on menossa.

Vähän matkaa kuljettuaan pariskunta vetäytyi ovi syvennyksen varjoon. He halasivat ja suutelivat toisiaan intohimoisesti vähääkään välittämättä muista jalankulkijoista.

Kun tulin lähemmäs luulin pienen hetken ajan, että tämä nainen oli Sofía, joka oli leikkauttanut hiuksensa lyhyemmiksi. Naisella oli nimittäin takaapäin katsottuna samanlainen ruumiinrakenne, ja hän jopa pukeutui samalla tavoin, vartaloa myötäileviin housuihin jollaisia Sofialla oli tapana käyttää. Mutta kun pääsin lähemmäs, näin, että nainen oli muodoiltaan jollain tavoin pehmeämpi – naisellisempi. Näin kuinka Hectorin käsi laskeutui naisen vasemmalle pakaralle ja painoi tämän lantiota itseään vasten.

Kun olin jo melkein heidän kohdallaan Hector tunnisti minut. Hänen partnerinsa huomasi myös, että jotain oli tapahtumassa ja kääntyi minuun päin.

”He-hei Cri-cristina…” Hector sai viimein sanotuksi.

Minä en sanonut mitään, tuijotin vain hänen kumppaninsa tuuheaa partaa.