Sade oli alkanut iltapäivällä. Illalla se yltyi rankkasateeksi. Jalavanoksat piiskasivat tuulenpuuskissa talon seinää. Kuulosti aivan siltä kuin jokin eläin kiipeäisi seinää pitkin ylös katolle.
Muistan kuulleeni ainakin kello kahden ja kolmen lyönnit. Viimein kuitenkin nukahdin hetkeksi herätäkseni uudelleen kello viiden lyönteihin. Aamuyöllä tuuli oli tyyntynyt ja sade lakannut. Katolta tippuvat vesipisarat rummuttivat terassin pleksilasikatetta kuin rummunkalvoa. Ajoittain ne löysivät yhteisen rytmin sähkökeskuksen lonksuttavan kello kanssa. Tätä kesti hetken, mutta sitten ne ajautuivat uudelleen kakofoniaan, ja tämä piti minua hereillä.
Makasin sängyllä miettien, miten merkityksetöntä elämämme loppujen lopuksi on – kaikille muille paitsi meille itsellemme tietenkin. Keräämme ympärillemme kaikenlaisia tavaroita, joista vain muutamalla on jotakin todellista arvoa. Jotkin niistä periytyvät aikanaan seuraaville sukupolville ja tällöin niiden arvo kasvaa, täysin riippumatta täysin siitä, mitä niistä on alun perin maksettu.
Minä, joka olen koko elämäni ajan yrittänyt välttyä haalimasta omaisuutta, huomasin nyt itsessäni halun pelastaa osan äitini jäämistöstä.
”Miksi?” kysyin itseltäni. Se ainoastaan pitkittäisi niiden olemassaoloa joillakin vuosikymmenillä. Sitä paitsi, eihän minulla ollut perillisiä, jotka ne perisivät, sitten kun minusta aika jättää.
Nekin kirjat, jotka olin päättänyt viedä mukanani, eivät nykyisin kelvanneet muuksi kuin energiajätteeksi. Antikvariaatitkaan eivät ota niitä ilmaiseksi vastaan, muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, eivätkä ota Ekotoritkaan. Ei siis ole olemassa käytännöllistä ja edullista keinoa kierrättää kirjoja.
Ennen kirjat olivat osa omaisuutta. Niistä sai rahaa jos ne myi. Nykyisin ne ovat vain painavaa ja tilaavievää jätettä. Toisaalta saman kohtalon ovat kokeneet myös VHS-kasetit ja CD-levyt.
Kulttuuri on lähes kokonaisuudessaan siirtynyt pilveen. Sen todellista sijaintia me tavalliset ihmiset emme voi tietää. Emme myöskään sitä, kuka sen omistaa ja kuka sitä hallinnoi. Se, minkä ennen saattoi ostaa ja omistaa, on muuttunut kertakulutushyödykkeeksi.
En voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos internet yhtäkkiä lakkaisi olemasta, tai se vaikkapa vain hidastuisi merkittävästi. Jokin valtakeskittymä saattaisi myös rajoittaa kansalaistensa pääsyä nettiin omien intressiensä mukaiseksi. Silloin suuri osa kulttuuritarjonnasta väistämättä katoaisi. Jo nyt minusta tuntuu usein sitä, että se on markkinavoimien paineessa muuttumassa sisäsiittoiseksi homogeeniseksi massaksi, josta on mahdoton erottaa yhtä yksittäistä sisällöntuottajaa, muutoin kuin seuraamalla häntä sosiaalisessa mediassa.
Lapsena, kun raha oli tiukalla ja asuntolaina maksettavana, äitini kysyi meiltä kerran, pitäisikö meidän lakata ostamasta kirjoja, vaiko syödä vähemmän. Olimme yksimielisiä siitä, että ruoka ei loppujen lopuksi ollut niin kovin tärkeä asia.
Äitini maksoi vuosikymmeniä asuntolainaansa ja kirjoja, sekä kasvatti ja koulutti siinä sivussa neljä lastaan. Kokonaan maksetun omakotitalon pankki pakkohuutokauppasi osana turkulaisen kuntotalon velkoja, ja nyt hänen arvonsa menettäneet rakkaat kirjansa eivät enää kelvanneet muuhun kuin energiajätteeksi.
Nousin keittämään kahvia hukuttaakseni siihen synkät ajatukseni. Sitä juodessani, suunnittelin sitä, mitä seuraavaksi tekisin.
Päärakennuksen suhteen työni alkoi olla loppusuoralla. Enää oli jäljellä vain peräkamari. Se oli toimittanut äitini aikana vierashuoneen virkaa. Sitä ennen se oli tätini huone, sen jälkeen kun hän halvaantui, ja isoäidistäni tuli hänen omaishoitajansa. Ja tätä ennen isoäitini oli pitänyt huonetta makuuhuoneenaan.
Tähän minun muistoni loppuivat. Mutta olen kuullut, että kauan sitten huonetta vuokrattiin opiskelijatytöille, ja arvelen, että isoäitini oli yksi näistä. Juuri siten hän ja isoisäni tutustuivat – opiskelemaan lähtenyt kalastajan tytär ja rakennusmestarin poika.
Peräkamarissa on vuodesohva, joka on aivan liian upottava istua ja pehmeä nukkua. Siinä äidilläni oli tapana nukkua päiväunia. Hän itse väitti, että hänen elämänsä oli pelkkää ramppaamista makuuhuoneen ja keittiön välillä, pysähdellen aina tämän tästä vessan kohdalla. Tämä ei kuitenkaan täysin pitänyt paikkaansa. Hän nukkui tuntikausia peräkamarin sohvalla, ja kesäisin retkotteli riippumatossa, jonka hän oli ripustanut kahden omenapuun väliin. Oksanhankaan oli solmittu naru, josta vetäisemällä riippukeinuun sai vauhtia. Villiintyneen puutarhansa ympäröimänä hän eli uudelleen muistojaan lapsuutensa partioleireiltä ja pyöräretkiltään Lappiin ja Norjan vuonoille.
Vuodesohvan vierellä on suuri puinen kappa hoitamassa yöpöydän virkaa ja sen päällä vanha lasikuvullinen yölamppu. Lampun alla on joitakin kirjoja muistona niiltä ajoilta, jolloin äitini vielä pystyi keskittymään lukemiseen.
Nurkassa on komero, jossa säilytetään petivaatteita ja äitini leninkejä. Ikkunan alla on pöytä ja nurkassa oven vieressä kirjahylly.
Kirjahylly oli meillä jo lapsuudenkodissani. Alun perin niitä oli kaksi. En tiedä minne se toinen on joutunut. Se on yksi niitä sellaisia taidolla rakennettuja huonekaluja, jotka ovat nimenomaan kirjojen säilytystä varten tehtyjä. Niitä joiden hyllytasot kestävät notkumatta suurienkin kirjamäärien painon. Kaiken lisäksi sen voi purkaa osiin ja koota vaikka kuinka monta kertaa, ilman että liitokset hajoavat ja nurkat rispaantuvat. Kirjahylly on viilutettu jollakin tummalla puulajilla. Sen alaosassa on kaksi kaappia ja yläosassa neljä hyllylevyä täynnä kirjoja.
Hyllyn päällä on kuntien viirejä, joita äitini kutsui standaareiksi, ja oven päällä taulu joka esittää kylämaisemaa Vienan Karjalassa.
Kirjat oli nopeasti selailtu. Se erehdytti minut kuvittelemaan, että työni saattaisi jo olla loppusuoralla, mutta kun kävin käsiksi kirjahyllyn kaappeihin, löysin sieltä yhä vain lisää valokuvia.
Olin tyhmyyksissäni kuvitellut, että kaikki äitini valokuvat olivat laatikossa pihakamarin sängyn alla. Jossain vaiheessa olin kyllä hieman ihmetellyt sitä, etten ollut löytänyt niiden joukosta vanhoja mustavalkokuvia isovanhemmistani, enkä kuvia meistä lapsista silloin kun me olimme pieniä.
Kaapeista löytyi vanhoja valokuva-albumeja ja sadoittain irtonaisia kuvia. Minun oli ryhdyttävä lajittelemaan kuvia uudelleen, vaikka luulin jo päässeeni niistä eroon.
Löysin kuvia äidistäni, tädistäni ja enostani kun he olivat lapsia. Kuvia isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan.
Monet kuvista oli hyvin taiteellisia. Kuvan ottamista varten oli pukeuduttu parhaimpiin vaatteisiin, ja ne oli ottanut ammattivalokuvaaja, se joka eli susiparina isoäitini vuokrahuoneistossa ja piti valokuvaamoa kadunpuolen liikehuoneistossa.
Jotkut toiset kuvista olivat vähemmän ammattimaisia otoksia. Äitini sisarensa kanssa kesämekossaan. Koko perhe rakentamassa suurta lumilinnaa. Äitini ja tätini lähdössä partioleirille. Kuvia hiihtoretkiltä sekä trulleina raatihuoneen puistossa.
Oli luokkakuvia ja ylioppilaskuvia. Kuvia pyöräretkiltä ja partioleireiltä. Kuvia Kuivajärveltä, missä äiti toimi vastavalmistuneena ylioppilaana yhden lukukauden opettajana. Kuvia opiskeluajoilta Tampereella, sekä isästäni, joka opiskeli äitini kanssa samalla vuosikurssilla. Kuvia heidän yhteisestä laivamatkasta Virroille.
Ja lopulta tulivat hääkuvat, valokuvat meistä lapsista. Valokuvia meistä äidin sylissä pyöreän kastepöydän äärellä. Syntymäpäiviä, lastenjuhlia, sisä- ja pihaleikkejä.
Useita versioita siitä ikonisesta mustavalkokuvasta, jossa me kolme vanhinta istumme rivissä potalla radion edessä kuuntelemassa lastenohjelmaa.
Kuinka paljon kauniimpia ja koskettavampia olivatkaan nämä vanhat mustavalkokuvat verrattuna nykyajan värikuviin. Ehkä se johtuu siitä, että niitä otettiin paljon vähemmän ja on ajan saatossa säilynyt vain muutamia – ne parhaat. Tai ehkä on niin, että nykyisin kuvia räpsitään sellaisia määriä, että kaikesta siitä massasta on vaikeaa löytää ne kauniit ja koskettavat.
Äitini kuvia selaillessani tein merkittävän huomion. Ennen vanhaan kuvaajan piti säätää käsin objektiivin aukon lisäksi myös etäisyys kohteeseen. Usein hänen oli tyydyttävä suureen aukkoon, jottei valotusajasta tulisi liian pitkää. Tästä johtuen vain kuvattava kohde toistui terävänä, ja se toi paljon paremmin esille sen, mitä oltiin kuvaamassa.
Nykyisin luotamme kameran automatiikkaan. Se ei todellisuudessa tiedä, mitä me haluamme kuvata, ja yrittää siksi saada kaiken mahdollisen toistumaan terävänä. Tämä latistaa kuvan värien ja muotojen sekamelskaksi. Puuroksi josta on usein vaikea erottaa edes kuvattavaa kohdetta.
Modernilla kameralla ottamassani kuvassa äitini piirtyi aivan yhtä terävänä kuin pesemättömät lautaset tiskipöydällä, ruukkuunsa kuollut pelargoni, puoliksi täytetty sanaristikko ja kaurapuuron tähteet lautasella. Myös jokainen ryppy ja laikku hänen ihollaan oli selvästi nähtävillä. Kuva oli teknologinen ihme, muttei mikään taiteellinen otos.
Tästä syystä pidän paljon enemmän vanhoista valokuvista. Ne ovat enemmän uniikkeja. Taiteellisempia, jopa silloinkin, kun eivät varsinaisesti esitä mitään taiteellista.
Minulta meni koko päivä kuvien lajitteluun, ja täytin niillä vielä yhden äitini kannellisista säilytyslaatikoista.
