Aurinko, joka iltapäivällä oli tullut esiin pilvipeitteen takaa, kultasi taivaan raatihuoneen takana kävellessäni saunalta yläpihalle. Puutarha oli aina ollut niin äitini kuin isoäitinikin silmäterä. Mitä tahansa sinne istuttikin, saattoi olla varma siitä, että se kasvoi, kukki ja tuotti satoa.
Vielä muutamia vuosia sitten hyvin hoidettu nurmikko polveili marjapensaiden, omenapuiden ja kukkaistutusten lomassa. Kukkiville kasveille oli kivillä reunustetut alueensa, ja vadelmapensaikkoa reunusti koristeaita. Puutarhakalusteryhmillä oli kaikilla omat paikkansa.
Sitä mukaan kun äitini voimavarat ylläpitää puutarhaa hupenivat, sen kasvu oli vähä vähältä riistäytynyt käsistä ja oli jo ylittänyt pisteen, josta ei enää ollut paluuta.
Selkeinä hetkinään äitini vitsaili, että jonain päivänä hän lähtisi telttaretkelle aarniometsäksi muuttuneeseen puutarhaansa, eikä häntä koskaan sieltä löydettäisi. Säästyisivätpähän jälkipolvet hautajaiskustannuksilta.
Heräsin raatihuoneen kellon lyödessä kymmenen kertaa. Itseänikin hämmästytti se, että olin nukkunut niinkin pitkään. Tunsin oloni virkeäksi ja levänneeksi. Oli aivan kuin kokemani ahdistus olisi väistynyt saatettuani tehtäväni päätökseen. Nyt saisivat perilliset tulla ja tehdä mitä ikinä halusivat lopuille äitini tavaroista ja myydä kiinteistön halvalla ensimmäiselle halukkaalle ostajalle.
Avasin keittiön ikkunan. Raahasin tuolin ikkunan eteen ja join aamukahvini katsellen puutarhaan, samoin kun olin lapsenakin tehnyt. Silloin siellä odotti minua suuri maailma kaikkine ihmeineen. Nyt näin vain vanhan villiintyneen puutarhan ja kaatuneen omenapuun. Mutta yhtä kaikki, tuohon puutarhaan liittyy koko elämän mittaisia muistoja.
Aamiaisen nautittuani kannoin autooni ne vähät tavarat, jotka olin päättänyt viedä mukanani.
Hyvästelin jokaisen huoneen, yhden toisensa perään hyvin tietoisena siitä, että talossa oli yhä vielä yksi paikka, jonne minun oli mentävä. Olin lykännyt vintille menoa päivä toisensa perään, mutta nyt en enää voinut siirtää sitä pidemmälle.
Avasin kapean oven eteisessä, piilossa salin oven takana. Se oli tapetoitu samalla tapetilla kuin seinäkin ja siihen oli kiinnitetty vaatenaulakko, joten näytti aivan siltä kuin siinä ei mitään ovea olisikaan.
Kun avasin sen, ovesta tulvahti vintin hajua. Haisi pölyiselle vanhalle puulle. Alimmalla askelmalla oli vanha valurautainen silitysrauta. Se sama silitysrauta oli ollut siinä jo silloin kun olin lapsi. Muistin, että rappusia noustessa oli varottava lyömästä siihen varpaitaan.
Kun väänsin valokatkaisijasta, mitään ei tapahtunut. Siitä tiesin, että luukku rappusten yläpäässä oli kiinni. Mikäli vintille meno oli ollut lapsena pelottava kokemus, niin vieläkin pelottavampaa se oli silloin, kun luukku oli suljettuna. Ensinnäkin, kierrettävästä valokatkaisijasta oli mahdotonta päätellä, oliko vintin ainoassa lampussa valo, vai eikö ollut. Sen saattoi nähdä vasta silloin, kun luukkua raotti. Toiseksi, sitä avatessaan ei voinut nähdä niitä pelottavia asioita, joita sen takana saattoi lymyillä.
Kiivetessäni rappusia, joiden puiset askelmat sukupolvi toisensa jälkeen oli kuluttanut sileiksi, saatoin tuntea ruumiissani sen saman pelon, jonka lapsena olin kokenut. Nyt se tosin tuntui lähinnä vain huvittavalta.
Vintti oli tyhjä ja pölyinen. Minun lapsuudessani se oli ollut täynnä tarpeettomia esineitä, joita sukupolvi toisensa jälkeen oli sinne hylännyt.
Nykyisten paloturvallisuusmääräysten vuoksi kaikki nämä historiallisestikin merkittävät esineet oli viety surutta kaatopaikalle. Sinne ovat joutaneet niin pitkäsiima, kuin vanhanaikaisen valokuvauskoneen jalustakin, samoin kuin sitra, kantele ja xylofoni. Myös vanhat taulut ja pystit ovat kaikki hävinneet, puhumattakaan gramofonista, puisesta telefonista tai vanhasta putkiradiosta.
Myös suuri peiliovellinen vaatekaappi on hävitetty. Se oli aikoinaan ollut täynnä ikivanhoja päällystakkeja. Veljieni kanssa olimme etsineet kaapista tietä Narniaan, mutta olimme löytäneet ainoastaan naftaliinipalloja ja vanhoja kolikoita takkien taskuista. Ei siellä ollut puhuvia eläimiä eikä jääkuningatarta.
Muistin ne kaikki tutkimusmatkat, jotka olimme vintille tehneet. Mitä kaikkia aarteita me olimmekaan sieltä löytäneet. Niistä tärkeimmät olimme keränneet ullakon ainoaan huoneeseen, joka sekin oli tyhjennetty tavaroista lähes kokonaan. Makuulaveri oli kadonnut, samoin kuin pöytä tuoleineen.
Huoneen matalassa päässä on pieni, kaksiruutuinen ikkuna, josta avautuu näkymä puutarhaan. Nurkassa on ruskeaksi tummunut hirsikehikko, joka kannattelee katon painoa. Sen vaakahirsien päälle me asettelimme löytämiämme aarteita. Joitakin lasipulloja ja purkkeja on jäänyt paikoilleen noilta ajoilta.
Seinähirsiin, ikkunan oikealla puolella, on ripustettu kirjahylly. Kun olin lapsi, se oli täynnä vanhoja Valittuja paloja. Kesäisin lueskelin niitä ahkerasti. Yhä nytkin kun katselen jotain elokuvaa tai tv-sarjaa, saatan äkkiä huomata lukeneeni tarinan Valituista paloista, silloin kun olin lapsi.
Hyllyllä on enää vain antiikkiset, pyöreät silmälasit aseteltuna puisen lippaan päälle, sekä kaksi reunoistaan rispaantunutta pehmeäkantista kirjaa. Toisen nimi on Mustat jumalat ja toisen Myrkyttäjä.
Avasin lippaan. Se on täynnä lakritsipatukoiden käärepapereita. Ne minä olinkin jo täysin unohtanut. Paperit olivat setelirahoja leikeissämme. Jokaisella maulla oli erivärinen kääreensä ja niillä kaikilla oma sovittu arvonsa. Sitruunatäytteisen patukan käärepaperin arvo oli yksi markka. Siitä kaikki pitivät, joten niitä oli liikkeellä kaikkein eniten. Muistan, että oli eräs maku, josta kukaan ei pitänyt, ja siksi sen patukan käärepaperi oli kaikkein arvokkain seteli.
Eivät ne lakritsipatukat mitään halpoja olleet. Taisivat maksaa jotain kymmenen tai viisitoista penniä. Joten jatkuvasti sai olla kärttämässä kolikoita isoäidiltä, jotta saattoi juosta kulman jäätelöbaariin, valitakseen itselleen lakritsipatukan lasivitriinistä. Tällä tavoin me lapset opimme kapitalismin alkeet.
Makuulaverin päätyyn ja sivuseinälle, silloin kun se vielä oli olemassa, äitini oli maalannut sarjakuvamaisen maalauksen, joka esitti kohtauksia hänen elämästään. Tyylistä ei voinut erehtyä.
Ullakkohuone oli ollut äitini ja isäni häähuone, ja juuri siksi äitini oli koristellut seinät piirroksillaan. Seinälle on kiinnitetty vanha matka-arkku siten, että siitä oli tällä tavoin tullut eräänlainen kaappi. Se oli jätetty paikoilleen, vaikka kaikki muu tavara oli viety pois. Näkemättäkin tiesin, mitä se piti sisällään. Äitini oli hääyönään ripustanut kaappiin morsiuspukunsa, ja siellä se oli saanut roikkua kaikki nämä vuodet.
Lapsena, joka kesä mummolaan tultuani ja vintille kiivettyäni, kurkistin kaappiin. Minulle se oli pyhä paikka – eräänlainen alttari. En tietenkään uskaltanut koskea mihinkään. Katselin vain. Muistan että morsiuskimpun ruusutkin tuoksuivat tuolloin vielä miedosti ruusuilta, kun laittoi nenänsä niihin aivan kiinni.
Mietin, avaisinko kaapin vai tyytyisinkö vain muistoihini. Uteliaisuus kuitenkin voitti. Salpa oli ruostunut kiinni, ja jouduin käyttämään voimaa saadakseni sen auki. Saranat narahtivat äänekkäästi.
Siellä se yhä vieläkin oli – äitini häämekko. Se ei enää ollut se sama puhtaan valkoinen pitsikoristeltu luomus, jota olin lapsena ihaillut. Kangas oli muuttunut kellertävän harmaaksi. Pitsikoristeet olivat haurastuneet ja repeilivät kosketuksesta. Kukkakimpusta oli jäljellä vain ruusujen varret ja nauha jolla kimppu oli sidottu. Kaikkea peitti ohut pölykerros.
Mieleeni tulivat äitini käsivarsien pergamiinin ohueksi hapertunut iho ja eksynyt katse hänen silmissään. Nyt ne olivat vain kuten tuo häämekko – jo kauan sitten unohtunut muisto.
Suljin ulko-oven ja laitoin avaimen säilytyslokeroon seuraavaa tulijaa varten. Punainen portti kolahti takanani, ja vasta käveltyäni autolleni käännyin katsomaan taakseni.
Talo näytti vieraalta. Se ei enää tuntunut kodilta. Se oli ainoastaan yksi keltainen puurakennus monien kaltaistensa joukossa.
Ehkä jonakin päivänä siitä tulisi jonkin toisen lapsen leikkipaikka.
