”No kerrankin!” Arvo huudahti ääneen lehteä lukiessaan. Marilyn höristi korviaan kysyvästi. Tottuneena Arvon äänekkäisiin mielenilmauksiin, hän päätti jatkaa keskenjääneitä päiväuniaan, sillä asiahan ei häntä selvästikään koskenut. Hän käänsi kylkeään ja pöyhi sohvatyynyä niin voimallisesti, että vanha nahkasohva natisi liitoksissaan. Löydettyään viimein sopivan asennon hän jatkoi tuhisten uniaan. ”Joskus se sokeakin kana jyvän löytää”, Arvo jatkoi tohkeissaan. ”Tai kukkojahan taitavat tässä tapauksessa olla.” Arvo kuvitteli mielessään Nobel komitean joukoksi frakkiin pukeutuneita, pitkäpartaisia ja kultivoituneesti ruotsia puhuvia herroja. Nämä herrat kokoontuivat kerran vuodessa arvokkailla antiikkihuonekaluilla sisustetussa ja vai tätä tarkoitusta varten varatussa kabinetissa. Siellä he sitten nauttivat arrakkipunssia koristeellisista laseista ja polttelivat […]
Pau Valent
Hän oli koko ikänsä ajatellut, että ihmisen täytyi olla todellinen nero – suorastaan jonkinlainen yli-ihminen – saadakseen osakseen sellaisen kunnian. Hänen pitäisi uhrata elämänsä ja terveytensä sekä ihmissuhteensa tieteen alttarille ollakseen tuon kunnian arvoinen. Jokin Marie Curie tai Barbara McClintock. Jana itse sen sijaan? Olihan hänellä saavutuksensa, patenttinsa, väitöskirjansa, ja joitakin kansainvälisiä tunnustuksia, mutta hän ei ollut milloinkaan arvostanut itseään kovin korkealle tieteen saralla. Hän oli vain tehnyt sen, mihin oli kyennyt. Ja kaiken tuon lisäksi hän oli mennyt naimisiin rakastamansa miehen kanssa, elänyt täysin normaalia elämää, synnyttänyt tyttären ja pojan. Hänellä oli harrastuksensa, jotka totta puhuen veivät luvattoman paljon […]
Elsa Kunttu istui hartiat lysyssä tyhjässä toimistohuoneessaan. Kummallista kuinka likaiselta kaikki näytti, nyt kun suurin osa huonekaluista oli viety pois samoin kuin kaikki hänen kirjansa, mappinsa ja toimistotarvikkeensa, jotka oli pakattu muovisiin muuttolaatikoihin. Sitten räikeänpunaisiin työvaatteisiin sonnustautuneet muuttomiehet olivat kantaneet laatikot pihalla odottavaan suureen punaiseen kuorma-autoon. Ihan kaikkea ne eivät sentään olleet vieneet. Elsa oli jo edeltä käsin piilottanut nitojan ja rei’ittimen. Ne olivat sellaisia antiikkisia mustia, jotka oli tehty toimimaan ikuisesti. Ne olivat palvelleet Elsaa hyvin kaikki nämä vuodet ja hän oli niihin suuresti kiintynyt. Siksi hän oli päättänyt että tästä lähtien ne olisivat hänen. Elsa oli sitä paitsi […]
Totta puhuen Saana ei ollut erityisen kaunis. Ei ainakaan sillä mittapuulla mitattuna, jolla Teon hyvä ystävä Hannu naisiaan mittaili. Mutta tämä ei ollutkaan se syy miksi Teo kiinnitti Saanaan huomionsa. Hannullahan oli – ainakin omasta mielestään – hyvin selvä käsitys siitä millainen täydellisen naisen tulisi olla. Kliinisen silmänsä hän oli kaiketi perinyt isältään, vauraalta yrittäjältä, jonka rakennusfirma oli, jos ei paikkakunnan suurin, niin ainakin melkein. Niin tai näin, Hannun isä oli joka tapauksessa paikkakunnan merkkihenkilöitä, rotari ja kaikkea muuta sellaista. Hannun isä oli myöskin aikanaan nainut täydellisen naisen. Hannun äiti Ulla oli paitsi kaunis, niin myös sosiaalinen ja tyylikkäästi pukeutuva. […]
Ankeaa arkea kuntayhtiössä jossa asiat eivät ole niin ruusuisia kuin saattaisi kuvitella. Tarina on tulvillaan byrokraattista johtamista ja tekoempaattisia johtajia, joilla ei useinkaan ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten yritystä tulisi johtaa. Ja miten voisikaan olla, kun he ovat olleet kunnallisessa suojatyöpaikassa koko työuransa ajan. Heidän alaisensa eivät hekään ole juuri sen parempia, sillä nämä ovat juuri niitä samoja kunnanjummeja, joita he ovat aina olleet. Tosin heillä, toisin kuin johdolla, on selkeä käsitys siitä miten yritystä ei tulisi johtaa. Asiat alkoivat hiljalleen palautua mieleeni. Herättyäni sairaalavuoteelta, olinkin ihmetellyt, mitä oikein oli tapahtunut. Käteni oli poikki. Senhän näki jo muodottomasta kipsimöykystä, johon […]