1.Ensimmäinen osa. Matkustin kenties viimeistä kertaa minulle niin kovin rakkaaseen pikkukaupunkiin Pohjanmaalla pelastaakseni äitini tavaroista ne, mitä suinkin pelastettavissa oli. Huonekaluja tai mitään suurempia esineitä en ollut ajatellut viedä mukanani, enkä olisi voinutkaan viedä. Niitä minulla oli muutenkin jo aivan tarpeeksi omasta takaa. Kenties jonkin muistoesineen veisin mukanani. Äitini rakkaista kirjoista ottaisin itselleni niitä, joita hän oli lukenut meille lapsille ääneen. Joistakin näki, että niitä oli luettu useaan kertaan. Niiden sivut olivat lehteilystä kuluneet ja niiden väliin oli työnnetty paikkamerkkejä ja muistilappuja. Tarkoituksenani oli pelastaa äitini henkinen perintö. Hänen piirustuksistaan ne, jotka sain mukanani kulkemaan. Valokuvat, tai ainakin osan niistä. […]
muistot
Sitä voisi kuvitella, että tavatessaan sukulaisensa ensimmäisen kerran, tilanne olisi edes jossain määrin tunteellinen. Tästä tapaamisesta, sen sijaan, kaikki tunteellisuus oli kaukana. Niin pian kun isotätimme sai tietää, keitä me olimme, hänen jo ennestään katkeroitunut ilmeensä synkkeni entisestään. Soletat oli niitä ihmisiä, joiden kasvoilla oli pysyvä teatterinaamio, sellainen jollaisia antiikin Kreikassa käytettiin kuvastamaan roolihahmojen tunnetiloja. Martina vitsaili jälkeenpäin, että nainen nautti päivittäin viinin sijaan viinietikkaa, mikä selitti hänen etikoituneen luonteensa. Vanhainkoti oli viihtyisä. Sen huoneet olivat tilavia ja puhtaita. Ikkunasta avautui näkymä istutusten täyttämään puutarhaan. Se ei ollut niitä sellaisia laitoksia, jonne vanhuksia sijoitettiin sukulaistensa hylkääminä odottamaan lähtöä. Soletat ei […]