Kävelin verkkaisesti pitkin Narvaa kohti Rotermannin metroasemaa. Liikenne oli ahdistavan vilkasta, kuten aina tähän aikaan.
Pistäydyin Baltikassa ja kiertelin nopeasti ulkoiluvaateosaston siinä toivossa, että takki jonka olin ajatellut ostavani, olisi jo saatavilla, mutta se ei ollut.
Olisin tietenkin voinut tilata se netistä, mutta olin niitä ihmisiä, jotka mieluummin sovittivat vaatteensa etukäteen, kuin palauttivat ne myyjälle. Omasta mielestäni sillä tavoin säästin aikaa, sillä pääsin heti selville siitä, miten vaate istui päälle, miltä kangas tuntui kun sitä kosketti ja miltä se tuoksui.
Menin tavaratalon kahvilaan ja tilasin cappuccinon. Sillä välin kun se valmistui, valitsin yhden muffinsseista ja Kalev-patukan. Kassalla kahvilaketjun siniseen pukeutunut nuori, eksoottinen nainen soi minulle hymyn.
Istuin pöytään, josta avautui henkeäsalpaava näköala Riomaggioren maalaukselliseen merenrantakylään.
Luin vielä kertaalleen läpi raporttia, jota olin valmistellut viimeisen kuukauden, kun ajatukseni keskeytti merkkiääni. Erään ylemmän kerroksen sovituskopin peiliseinä muuttui läpinäkyväksi ja tumma nainen poseerasi esittelemässä sovittamaansa ihonmyötäistä juoksuasua ja treenattua takapuoltaan. Kopin seiniin piilotetut salamat räpsähtelivät ja italialainen rantamaisema täyttyi kuvilla, joita kahvilan asiakkaat latasivat innokkaasti, ja antoivat niille pisteitä.
Kun jo toinen pukukoppi avautui yleisölle, ajatuksenjuoksuni katkesi lopullisesti, ja poistuin kahvilasta.
Käännyin sivukadulle, jonka varrella on varsin laadukas ketoravintola. Olin käynyt siellä useita kertoja syömässä kollegoiden seurassa.
Silloin näin sen kyyhöttämässä syvennyksessä ketoravintolan ja sen viereisen pikaruokapaikan välisessä syvennyksessä. Se tuntui minusta hieman oudolta, sillä ei ollut tavallista jättää lemmikkejä yksin ravintolan ulkopuolelle siksi aikaa, kun isäntä kävi syömässä. Sitä paitsi kaikki ravintolat eivät edes sallineet niiden tuontia tiloihinsa. Ketoravintola ei sallinut. Sen tiesi jo kyltistä jossa luki NO PETTO.
Minulle syntyi sellainen vaikutelma, että tämä yksilö oli hylätty – jätetty heitteille. Olin kyllä kuullut, että sellaistakin saattoi tapahtua. Mutta jossain muualla, ei kai täällä minun kotikaupungissani. Lakihan suojeli lemmikkejä yhtä lailla kuin meitä muitakin.
Ihmisiä kulki sisään ravintoloihin, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota rakennusten välissä kyyhöttävään pettoon.
Silloin se näki minut ja katseemme kohtasivat. Sillä oli suuret, vihertävänharmaat silmät, joilla se katseli minua, ja sillä hetkellä tajusin, että niistä kuvastui pyyntö. Aivan kuin se haluaisi minulta jotakin. Sitten ymmärsin, että lemmikkihän kerjäsi.
Sana kerjätä nousi esiin jostain muistini sopukoista. Se oli sana, jota en luultavasti ollut koskaan käyttänyt. En nimittäin ollut milloinkaan nähnyt ainuttakaan kerjäläistä. Tiesin kyllä, että niitä oli ollut joskus ennen minun aikaani.
Käteni hamuili taskusta Kalev-patukan ja ojensin sen lemmikille. Se tarttui siihen ahnaasti, avasi kääreen ja söi suklaan miltei yhtenä suupalana. Sitten se ojensi käärepaperin minulle takaisin ja painoi otsansa kättäni vasten ja murahteli kiitokseksi, kuten olin nähnyt lemmikkien joskus tekevän.
Vasta nyt huomasin kuinka laiha ja nälkiintyneen näköinen se oli. Hiukset olivat takkuiset vaikka panin kyllä merkille, että se oli tehnyt parhaansa saadakseen ne jonkinlaiseen ojennukseen. Se oli myös likainen, ja totta puhuen haisi, mutta siltikin tuossa lemmikissä oli jotain hyvin hellyttävää.
Mietin näkemääni koko kotimatkan ajan. Miksi se oli kadulla aivan yksinään, likaisena ja nälkiintyneen? Missä sen omistaja oli?
Kotiovella minua odotti Cheffin kuljetusrobotti, joka hyräili kiitokseksi mainoksista tutun sävelmän, kun kuittasin vastaanotetuksi höyryävät ruoka-annokset, helmeilevän kuohuviinipullon sekä gourmet jäätelön.
Olin kutsunut illalliselle viimeisimmän Eliitti-deittini. Yeva oli sisustusarkkitehti – hyvin tunnettu – ja hän oli edellisillä treffeillämme sanonut laittavansa asuntoni uuteen uskoon, mikä ei välttämättä ollut minun mieleeni. Ehkäpä hänen miljoonat seuraajansa sosiaalisessa mediassa olivat oikeassa hänen tyylistään, mutta siitäkin huolimatta arvostin oman tyylitajuni sen verran korkealle, että minua hieman ahdisti ajatus joutua koko maailman riepoteltavaksi.
Kerroin Yevalle näkemästäni lemmikistä, ja hän sanoi, että minun olisi pitänyt ilmoittaa siitä lemmikkien suojeluun. Hänen mielipiteensä oli, että se oli varmaan joutunut eroon isännästään jonkin onnettomuuden seurauksena.
Hän tuntui olevan niin huolissaan sen kohtalosta, että huoli tarttui minuunkin. Näin mielessäni tuon lemmikkiparan yksin ja nälkiintyneen kyyhöttämässä syvennyksessä, ja näin sen anovan katseen.
Yeva kertoi, että hänellä oli niitä kaksi. Toisen hän oli saanut lahjana isältään täytettyään kahdeksantoista, ja toisen hän oli itse ostanut pentuna.
Tämä jälkimmäinen oli hänen sanojensa mukaan puhdasrotuinen malaiji. Hyvin harvinainen ja kallis – näyttely-yksilö siis.
Tämä hämmästytti minua, sillä vaikka tunsin monia, jotka olivat hankkineet itselleen lemmikin, kenelläkään heistä ei ollut useampaa kuin yksi.
”Luulin, että niitä voi omistaa vain yhden kerrallaan”, sanoin, osoittaen samalla täydellisen tietämättömyyteni.
Minähän en ollut pettoihmisiä, en edes ollut koskaan harkinnut lemmikin hankkimista. Viihdyin hyvin omissa oloissani kauniissa ja tilavassa Ullanlinnan asunnossani, josta kerrottiin joskus kauan sitten nähneen merelle. Siksi olin täyttänyt olohuoneen ja ruokasalin seinät merellisillä näkymillä, jotka vaihtuivat vuodenajan mukaan. Eräät ystävistäni tosin väittivät tuntevansa lievää pahoinvointia nähdessään valtavien vesimassojen lakkaamattoman liikkeen asuntoni seinillä, mutta minusta se oli varsin inspiroivaa. Joskus unohduin katselemaan näkymää tuntikausiksi. Se sai ajatukseni lentämään ainutlaatuisella tavalla.
”Se vähän riippuu isännästä”, Yeva sanoi.
Rahalla saa, ajattelin ensimmäiseksi, mutta kun hän selitti minulle, mitä kaikkea toista lemmikkiään hankkivan tulee ottaa huomioon, huomasin, ettei kyse ollut pelkästään rahasta.
Kaikki on ensinnäkin hyvin säädeltyä. Laissa on paljon vaatimuksia siitä, mitä tulee lemmikkien terveydenhuoltoon, rokotuksiin, viihtymiseen ja hyvinvointiin. Kahden lemmikin ollessa kyseessä tuo kaikki tuplaantuu ja on lisäksi panostettava myös siihen, että ne tulevat toimeen keskenään.
Niiden omistajan on pystyttävä myös todistamaan, että hän pystyy maksamaan lemmikkeihin kohdistuvat verot, sosiaaliturvan ja eläkemaksut. Halpaa se siis todellakaan ollut.
Kaikki tämä pisti minut miettimään, oliko lemmikin omistaminen todellakin vaivan arvoista, mutta en tietenkään kertonut epäilyistäni Yevalle.
Keskustelu asiasta jäi puolitiehen, kun välittömästi aterian päätteeksi siirryimme makuuhuoneeseen, missä riisuimme nopeasti toinen toisemme ja paneuduimme siihen, mikä meitä yhdisti. Olimme nimittäin molemmat hurahtaneet lonkeroseksiin. Niissä merkeissä me alunperinkin toisiimme tutustuimme deittisivuston keskustelupalstalla.
Itsekään sitä lainkaan huomaamatta, kuljin seuraavina päivinä metroasemalle aina samaa reittiä. Kävin ensin Baltikassa katsomassa, josko sinne olisi tullut se takki, jota itselleni himoitsin. Join kaupan kahvilassa cappuccinon ja katselin jättikokoisia kuvia nuorten naisten takamuksista.
Ostin myös Kalev-patukan, ja minulla oli niitä repussani joka päivä yksi enemmän kävellessäni kujalle, missä hyvin tuntemani ketoravintola sijaitsi. Ohi mennessäni vilkaisin syvennykseen, mutta lemmikkiä ei siellä näkynyt.
Torstaina näin jo kaukaa takkini tunnetun tummaihoisen boulderistin yllä kaupan screenillä. Takin väri vaihtui urheilijan yllä, esitellen tuotteen koko väriskaalan. Kiiruhdin ulkoiluvaateosastolle hypistelemään himoitsemaani tuotetta. Se oli juuri niin untuvaisen pehmeä, kuin sen kerrottiin olevankin. Materiaali oli tunnetun valmistajan hengittävää ja vedenpitävää puukuitua, mutta siinä oli täysin uudenlainen viimeistely. Kävin sovittamassa syaanin väristä takkia ja väriin sopivia ulkoiluhousuja. Varoin kuitenkin visusti painamasta nappia, joka muuttaisi peiliseinän läpinäkyväksi.
Päätin ostaa ne molemmat huomattuani kuinka täydellisesti ne sointuvat hiusteni ja kulmakarvojeni värisävyyn.
Jätin takin päälleni liikkeestä lähtiessäni, sillä se suorastaan hyväili ihoani. Maksupääte kilahti ovensuussa ja kertoi lähettäneensä kuitin ostoksistani Signal-viestinä, sekä toivotti minulle miellyttävää päivänjatkoa ja hyviä retkeilyilmoja.
Hyvin tyytyväisenä ostokseeni lähdin kävelemään kohti metroasemaa. Olin niin ajatuksissani, etten lainkaan huomannut sähkölaudalla ajavaa miestä, ennen kuin olimme vähällä törmätä toisiimme.
”пошел к черту”, mies huusi. Hän näytti minulle keskisormeaan ja kaahasi menemään ylinopeutta.
Väistäessäni miestä menetin tasapainoni ja kaaduin. Muu liikenne väisteli minua, ja harva edes katsoi minuun päinkään. Joku naurahti vahingoniloisesti.
Minä olin niin huolissani siitä, oliko uusi takkini vahingoittunut rytäkässä, etten lainkaan huomannut kuinka joku syöksähti avukseni, ennen kuin tämä oli vierelläni ja yritti nostaa minua takaisin jaloilleni.
Vasta silloin näin, että tuo joku oli päiviä aiemmin näkemäni petto. Sen kasvoilta kuvastui aito huoli minusta ja sen suuret silmät tutkivat minut päästä varpaisiin siltä varalta, että olin loukkaantunut.
Tämä lemmikki oli laihaan ja nälkiintyneeseen olemukseensa nähden yllättävän voimakas nostaessaan minut takaisin jaloilleni.
”Kiitos”, sanoin.
Lemmikki ei vastannut kääntyi vain lähteäkseen.
”Hei, odota!” huudahdin, ja se kääntyi tottelevaisesti minua kohti.
Kaivoin repustani Kalev-patukat, ja ojensin ne kaikki lemmikille.
Näin, että se halusi ne itselleen, mutta teki kädellään kieltävän eleen. Lapsena oppimani sanonta nousi mieleeni: ”Älä ruoki vieraita lemmikkejä.” Ne kai uskoivat siihen itsekin.
Tartuin sitä käsivarresta ja laitoin suklaapatukat sen käteen. Huomasin kuinka sen huulille nousi hymy. Nuhjuisesta ja likaisesta olemuksestaan huolimatta näin, että se olisi varsin viehättävä, mikäli olisi pesty ja sillä olisi siistit vaatteet yllään.
”Onko sinun isäntäsi jossain noista ravintoloista?” kysyin, ja lemmikki heilautti päätään kieltävästi.
”Eikö sinulla ole isäntää?” kysyin, vaikka kysymys kuulostikin minusta tunkeilevalta, enkä tiennyt oliko oikein edes kysyä sellaista. Siksi toivoinkin sen vastaavan myöntävästi, ja että voisin kiittää sitä avusta ja hyvästellä.
Tilanne oli hieman samankaltainen, kuin jos näki onnettomuuden uhrin. Sitä toivoi vain, että joku toinen ehtisi ensin hätiin, jottei itse vain missään tapauksessa tarvitsisi.
Lemmikki näytti olevan häpeissään. Sen suuret silmät pyörivät puolelta toiselle vastausta etsien. Olin huomannut, että lemmikeillä oli tapana katsoa isäntäänsä silmiin, kuin ennakoidakseen tämän toiveet ja käskyt. Tämä kuitenkin käänsi katseensa häpeissään alas, ja nyökkäsi sen jälkeen myöntävästi.
”Mikä sinun nimesi on?” kysyin.
”Minä olen Ris”, lemmikki sanoi yllättävän heleällä äänellä.
Aika omituinen nimi, ajattelin. Lemmikeillä oli yleensä hyvin perinteiset nimet, kuten: Lulu, Loki, Simba, Rex tai Linda.
”Minun nimeni on Jeremias.”
”Jeremias”, lemmikki toisti.
Huomasin, että sillä oli slaavilainen aksentti.
”Haluatko tulla mukaani?” kysyin hetken mielijohteesta tietämättä Itsekään miksi.
Ris nyökkäsi. Olen ostanut sen luottamuksen muutamalla Kalev-patukalla, ajattelin. Hyvä tarkoitukseni oli viedä se lemmikkiensuoleluyhdistyksen hoitokotiin. Pois kadulta.
Huomasin sen palelevan. Siksi ojensin sille vanhan takkini ja kysyin halusiko se lainata sitä siihen asti kunnes olisimme perillä. Ris hymyili ja puki takkini päälleen, vaikka se olikin sille monta numeroa liian suuri. Autoin sitä käärimään takin hihat
Nousimme junaan Rotermannilla ja vaihdoimme oranssille linjalle Uppoluodon satamassa. Ris seurasi minua, selvästikin tottuneena liikkumaan metrossa. Se ei siis tulla tupsahtanut jostain idän erämaista, mikä teki asiasta yhäkin vain mystisemmän.
Bongasin läheltä kotiani lemmikkiaseman, joka mainosti sivullaan olevansa täyden palvelun keskittymä. He tarjosivat lääkäripalvelujen ja hammashoidon lisäksi esimerkiksi erilaisia kampaamo ja kauneudenhoitopalveluja. Heillä oli myös monentasoisia lemmikkihotellitarjouksia erilaisilla virikepaketeilla – kuskurihintaan arvatenkin. Ja kaiken kukkuraksi heiltä saattoi ostaa kemmililleen viimeisimmän muodin mukaisia asusteita, aina kesämekoista talvihaalareihin.
Mutta heillä oli myös palvelu, joka minua Risin tapauksessa kiinnosti, nimittäin huostaanotto ja loppusijoituspalvelu. Nämä palvelut olivat maksuttomia, sillä jokaisella lemmikillä oli perustuslaillinen oikeus tulla huostaanotetuksi, tai jäädä eläkkeelle nauttimaan ansaitsemaansa lemmikkieläkettä.
Suuntasin siis tähän keskukseen, joka täytti kokonaiset kolme kerrosta antiikkisessa rakennuksessa Korkeavuorenkadulla.
Selitin asiani nuorelle vastaanottovirkailijalle, jolla oli useita pirsingejä huulissaan ja ylipitkät pulisongit. Hän ohjasi meidät kolmanteen kerrokseen, jossa saimme odottaa melko pitkään. Minua alkoi jo hieman harmittaa, että olin ylipäätään ryhtynyt koko juttuun, mutta kun katsoin vieressäni istuvaa lemmikkiä, tiesin tekeväni oikein. Sen paikka ei ollut kadulla, jonne se oli jonkin isäntänsä laiminlyönnin seurauksena joutunut.
Lopulta meidät otti vastaan nainen, joka esitteli itsensä nimellä Amanda. Hän ohjasi meidät avaraan työhuoneeseen, jossa oli tyylikäs jalopuuta jäljittelevä työpöytä. Huoneen toiseen päähän oli sijoitettu neuvottelupöytä, kuusi tuolia ja matala kaappirivistö joiden päältä aukeni näköala vehreään, sateen juuri kastelemaan mäntymetsään. Istuin ylelliseen nojatuoliin jonka nahkajäljitelmä näytti ja tuntui aidolta nahalta. Siihen istuuduttuani tuoli mukaitui ruumiini muotoihin ja huonekalun sisälle rakennettu laitteisto simuloi nahan nitinää, sekä päästi ilmoille aidon nahkaistuimen tuoksahduksen.
Kaikesta näki, että lemmikkibisneksessä liikkui paljon rahaa, sillä näkemäni toimistokalusteet olivat sieltä kalliimmasta päästä. Mitähän esimieheni sanoisi, jos esittäisin hänelle tällaisen tuolin ostamista omaan toimistohuoneeseeni.
Ris kyykistyi tuolin viereen lattialle ja painoi päänsä polveani vasten.
Amanda kertoi, että mukanani tuomalle lemmikille oli aivan aluksi suoritettava perusteellinen terveystarkastus, ja jos se kerran – niin kuin väitin – oli löytynyt kadulta, sille oli myös tehtävä tartuntatautikartoitus.
Tämä oli asia, joka kauhistutti minua. Mieleeni palasi kaikki ne pandemiat, joista isovanhempani minulle kertoivat. Ne olivat tappaneet hirvittävän määrän ihmisiä. Minunkin suvustani lähes puolet oli kuollut. Ottaen huomioon sen, että me täällä pohjolassa olimme päässeet vähällä verrattuna moniin muihin alueisiin maailmassa, se tuntui silti kohtuuttoman suurelta menetykseltä.
Tästä oli ollut seurauksena se, että matkailu oli loppunut lähes tyystin, eikä ehkä tulisi koskaan toipumaan saamastaan kuoliniskusta. Toisaalta ilmansaasteiden määrä oli laskenut dramaattisesti, mikä oli eittämättä hyvä asia.
Pandemiat olivat myös johtaneet pakollisiin testeihin kolmen päivän välein, joiden laiminlyönnistä seurasi vakavia taloudellisia seuraamuksia. Luulen kaikkien kuitenkin ymmärtävän, että tämä oli ainoa tapa, jotta ylipäätään saatoimme elää ihmisarvoista elämää, sosiaalisia olentoja kuin olimme.
Olin ollut lähikontaktissa ja ilman minkäänlaista suojausta olennon kanssa, joka ehkä oli taudinkantaja. Olin kulkenut sen kanssa julkisessa kulkuneuvossa ja lopulta tuonut sen tänne lemmikkihoitolaan, saattaen ehkä vaaraan myös siellä työskentelevät ihmiset.
Syyllisyyttä tuntien katsoin Risiä, joka tuijotti minua suurilla, tunteikkailla silmillään, aivan kuin olisi lukenut ajatukseni.
”No niin, sillä välin kun lemmikinhoitaja tutkii tämän meidän pikku ystävämme, me juttelemme tapauksen yksityiskohdista”, Amanda sanoi, aivan kuin puhuisi pienelle lapselle. Se ärsytti minua. Olihan Ris kaikesta päätellen täysi-ikäinen, ja niin olin minäkin.
Nainen soitti, ja hyvin pian huoneeseen tuli lemmikinhoitaja, joka oli pukeutunut vaaleanvihreään työasuun, mikä sai hänet näyttämään lähinnä jäätelön myyjältä.
”Mennäänpäs katsomaan mitenkäs me tänään voidaan”, hoitaja sanoi. Hänkin puhuen kuin lapselle, saaden minut miettimään oliko lemmikeille todellakin tapana leperrellä tuolla tavoin. Mutta minullahan ei ollut asiasta kokemusta.
Amanda pyysi minua kertomaan Risin löytämiseen liittyvät yksityiskohdat. Milloin olin nähnyt sen ensimmäisen kerran, ja missä. Lemmikin isäntähän oli saattanut jopa joutua onnettomuuteen, tai oli tapahtunut rikos. Sellaistakin tapahtuu Amada vakuutti minulle. Kaikki tuo on tarpeellista tietoa, mikäli asiasta tulee rikostutkinta.
”Tapahtuuko sellaista useinkin?” kysyin.
”Ei. Melko harvoin. Yleensä lemmikin omistussuhde on mietittynä jo etukäteen. Jotkut testamenttaavat sen ystävälleen tai sukulaiselleen. Toiset tekevät lemmikilleen tarkankin eläkesuunnitelman, mutta yleensä ne kulkeutuvat lemmikin suojelun piiriin, ja me etsimme niille loppusijoituspaikan”, Amanda selosti.
”Entä…” en tiennyt mitä sanaa käyttäisin. Adjektiivi ”villi” nousi mieleeni, mutta se ei tuntunut sopivalta lemmikeistä puhuttaessa. ”Entä omistajattomat lemmikit?” rohkenin kysyä.
”Tarkoitat siis sellaisia, joilla ei ole omistajaa lainkaan, tai ei kenties ole koskaan ollutkaan”, Amanda ehdotti.
”Niin, varmaankin sitä minä tarkoitan.”
”Ei niitä sellaisia ole. Tai jos onkin, ei niitä ainakaa voi lemmikeiksi kutsua. Silloinhan ne ovat ihmisiä kuten mekin.”
Tämä ajatus hämmensi minua toden teolla, ja varmaan sen näki myös naamastani. Tämän vuoksi Amanda jatkoi selitystään.
”Lemmikit eivät katsos ole mikään laji.”
Senhän minä tietenkin tiesinkin. Olin aikoinani koulussa osallistunut lemmikkitietotunneille. Tosin niistä ei ollut jäänyt mieleeni paljoakaan.
”Kauan sitten oli tapana pitää lemmikkinä koiria tai kissoja. Olipa niitäkin, jotka pitivät kotonaan kaikenlaisia eksoottisia eläimiä. Siten pandemioiden aikakaudella ilmestyi kuin tyhjästä canisrutto, joka tappoi miltei kaikki lemmikkikoirat. Niillä rukoilla ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä virusta vastaan, eikä rokotetta ehditty kehittää ajoissa.
No tietenkin, lemmikkieläinten pidosta oli jo siinä vaiheessa tullut vain varakkaiden etuoikeus. Erilaisia veroja ja maksuja tuli aina vain lisää lemmikkieläinten omistajille. Myös kaupunkiympäristö muuttui tuohon aikaan rajusti. Avoimista kaduista oli tullut katettuja julkisia tiloja, eikä enää ollut pientareita, joille koira voisi tehdä tarpeensa.
Tiesitkö muuten, että tuohon aikaan oli pakollista kerätä koiran jätökset muovipusseihin, jotka koiran omistaja vei sitten mukanaan, ja jätti johonkin jätteenkeräyspisteistä. Koirat myöskin ”merkitsivät” paikkoja virtsaamalla.”
Olin suorastaan järkyttynyt. Ajatus pökäleistä julkisella paikalla ja niitä pusseihin keräilevistä lemmikinomistajista tuntui hirvittävän vastemieliseltä.
”Koirien ulkoiluttaminen julkisissa tiloissa siis kiellettiin kaupungeissa, mikä johti siihen, että koiranomistajat joutuivat menemään aina vain kauemmas maaseudulle ulkoiluttamaan lemmikkejään. Koirahan ei oppinut tekemään tarpeitaan hiekkalaatikkoon kuten kissat. Toinen vaihtoehto oli viedä eläin tiettyihin, erityisesti tätä toimitusta varten rakennettuihin tiloihin. Nämä tilat, joita kutsuttiin nimellä ”pipican” olivat juuri niitä paikkoja, joissa canisrutto levisi. Sanasta pipican tuli kirosana, jota monet hokevat tietämättä lainkaan sanan alkuperää.”
Muistin, kuinka meillä oli tapana kutsua nuoruudenystäväni opiskelija-asuntoa juuri tuolla nimellä.
”Vaikka koirat katosivat, tarve omistaa seuraeläin jäi. Toisaalta myös suurella osalla kansalaisista oli myös varallisuutta ylläpitää lemmikkiä.
Sitten oli se huono-osaisten joukko, joilla oli hädin tuskin varaa ylläpitää itsensä, ja joka eli käytännössä näiden parempiosaisten kustannuksella.
Sanotaan, että lemmikkiys sai alkunsa Tokiosta. Se nivoutui jotenkin mangaperinteeseen ja šintolaisuuteen. Miten? Siitä ei kovin paljoa tiedetä. Varakkaat ihmiset rupesivat palkkaamaan vähäosaisia kanssaihmisiään lemmikeikseen. Nämä pukeutuivat eläimiksi tai joksikin mangahahmoiksi.
Vähä vähältä työnantaja-työntekijä suhde muuttui omistussuhteeksi, jollainen se tänä päivänä on.”
”Sinä näytät olevan todella perehtynyt asiaan”, sanoin.
Amanda kertoi tehneensä aiheesta lopputyön. Hän oli juuri sanomaisillaan jotakin siihen liittyvää, kun puhelin soi, ja Amanda vastasi. Hänen kasvoilleen nousi hyvin hämmästynyt ilme.
”Mikä sanoittekaan nimenne olevan?” hän kysyi minulta.
”Jeremias Aru”, vastasin.
”Meillä on ongelma Jeremias. Tule mukaani”, Amanda sanoi.
Menimme hissillä ensimmäiseen kerrokseen, kävelimme pitkin käytävää, jonka molemmin puolin oli ovia, jotka oli maalattu helein pastellisävyin aivan kuin olisimme lastentarhassa. Kiinnitin huomioni siihen, että monissa niistä oli oven yläosassa ikkuna, josta saattoi nähdä sisälle huoneeseen. Lemmikkien intimiteettisuojaan ei siis kiinnitetty huomiota samalla tavalla, kuin jos olisimme olleet ihmisten terveyskeskuksessa.
En ollut osannut varautua siihen, mitä tulisin näkemään, vaikka meteli kuului jo kauas käytävälle.
Ris kyyhötti nurkassa kädet tiukasti kiedottuina ympärilleen ja jalka ylös nostettuna.
Toinen hoitajista yritti rauhoitella lemmikkiä, kun taas toinen piteli vertavuotavaa nenäänsä. Hän oli kaikesta päätellen saanut potkun naamaansa.
”Jeremias! Jeremias!” Ris huudahti ja syöksähti minua kohti. Se tarrautui minuun kyynelehtien ja toisteli nimeäni.
”Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?” Amanda kysyi.
Toinen hoitajista selitti, että terveystarkastus oli sujunut hyvin aina siihen asti, kunnes hän oli alkanut riisua vaatteita lemmikin yltä. Silloin se oli muuttunut hyvin väkivaltaiseksi ja oli potkaissut hänen kumppaniaan täysin ennalta arvaamatta kasvoihin.
”Hyvin omituista”, Amanda sanoi. ”Tällaista ei ole minun aikanani tapahtunut.” Hän näytti aidosti järkyttyneeltä.
”On eräs toinenkin asia”, hoitaja sanoi. ”Emme saa luettua sen mikrosirua.”
”Miten niin ette saa luettua? Tarkoitatko ettei se anna lukea sirua?” Amanda kysyi.
”Ei vaan sitä, että siru on tyhjä. Se ei pidä sisällään mitään tietoja. Ei nimeä, syntymäaikaa eikä sukupuolta. Ei ole tietoja sterilisaatiosta eikä terveystietoja, puhumattakaan tietoja omistussuhteesta. Luulen, että kaikki data on poistettu”, hoitaja selitti.
”Mahdotonta!” Amanda huudahti. ”Ei sirua voi manipuloida.”
”Niin minäkin olen luullut aina tähän päivään asti.” hoitaja sanoi.
”Entä jos se ei olekaan lemmikki”, ehdotin, tietämättä itsekään, mihin ajatukseni minua oikein johdattelivat.
”Ei, kyllä se ehdottomasti on”, hoitaja sanoi. ”Se käyttäytyy lemmikin tavoin, ja sillä on virallinen siru.
Nämä lemmikkisirut on rakennettu siten, että niihin voi ainoastaan lisätä dataa, mutta ei poistaa. Teoriassa on siis mahdotonta – ainakaan vahingossa – pyyhkiä pois kaikkea tietoa, tai edes osia siitä.”
”Tämä mutkistaa huomattavasti asioita”, Amanda puuttui puheeseen. ”Tätä olentoa ei virallisesti ole olemassa.”
”Eikö sille voisi laittaa uuden sirun? ” ehdotin. ”Ainakin me tiedämme sen nimen.”
”Sitä minä en tiedä”, Amanda sanoi. ”Oikeastaan emme edes voi suorittaa sille terveystarkastusta, saati majoittaa sitä tiloihimme.”
Hänen äänensä kuulosti nyt kylmän viralliselta. Kaikki aiempi empatia lemmikkejä kohtaan oli kadonnut.
”Ei kai sitä voi takaisin takaisin kadullekaan lähettää”, sanoin.
Ris katsoi minuun anova katse silmissään ja puristi lujemmin kättäni.
”Me emme ole mikään hyväntekeväisyyslaitos”, Amanda sanoi.
”Entä jos minä maksan”, ehdotin.
Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä se tulisi maksamaan.
”Hyvä on”, Amanda sanoi suunnaten sanansa hoitajalle. ”Teemme tälle otukselle tavanomaisen terveystarkastuksen ja verikokeet, ja laskutat sen kaiken häneltä nimikkeellä trimmaus, tai mitä ikinä mieleesi juolahtaakin.” Tämän sanottuaan Amanda poistui huoneesta, ja arvelin, etten enää tulisi näkemään häntä.
”Minun nimeni on Wilhelmiina”, hoitaja sanoi, ja ojensi kyynärpäänsä tervehdykseksi.
”Minä olen Jeremias.”
”Niin minä ymmärsin tämän lemmikin puheista. Katsotaanpas nyt tätä pikkuista. Annan sille rauhoittavan piikin, niin meidän ei tarvitse varoa kasvojamme”, Wilhelmiina sanoi viitaten toiseen hoitajaan, joka oli poistunut huoneesta hoitamaan verta vuotavaa nenäänsä. Nopeasti, ja Risin katseilta piilossa, Wilhelmiina latasi ruiskun. Ennen kuin lemmikki huomasikaan hän oli jo laukaissut sen tämän niskaan.
Ris murisi vihaisesti raapien niskaansa. Pidin sitä lujasti kiinni kädestä ja hyväilin sen takkuista päätä, kunnes sen suuret silmät muuttuivat uneliaiksi ja sen ruumis veltostui. Se painanut juuri mitään, kun nostin sen varoen hoitopöydälle.
Se mitä näimme, kun Wilhelmiina oli riisunut Risin, oli meille molemmille tavaton järkytys. Lemmikin ruumis oli kauttaaltaan mustelmien ja arpeutuneiden viiltohaavojen peitossa. Sen rinnat ja sukuelimet olivat tuhansien lävistysten jättämien pistojälkien kirjomat. Lisäksi sen vasemmassa kyljessä oli mittava ruhje, jonka arpeutunut iho oli osittain liimautunut kiinni puseroon. Se selitti tumman läikän, jota olin luullut liaksi.
Wilhelmiina oli ensimmäinen meistä kahdesta, joka sai suunsa auki.
”Miten joku voi olla näin julma viatonta luontokappaletta kohtaan?” hän sanoi.
Minä en sanonut mitään. Pidin vain Risiä kädestä ja silitin sen päätä. Se tuntui pitävän siitä ja urahteli puoliunessa.
”En ole milloinkaan nähnyt mitään vastaavaa”, Wilhelmiina sanoi. ”Tämä selittää sen, miksi sirua on manipuloitu. Tämän lemmikin omistaja on sillä halunnut peittänyt jälkensä. Kaikesta näkee, että lemmikkiä on pahoinpidelty ja kidutettu jo vuosia.”
”Niillä siis oli todella pokkaa kieltäytyä ottamasta sitä vastaan vain siksi, ettei sillä ole rekisteritietoja”, Yeva sanoi tuohtuneena.
”Niin siinä vain kävi”, vastasin.
Minua kirveli yhä se hävytön summa, jonka olin joutunut Risin hoidoista pulittamaan, mutten maininnut siitä Yevalle. Tosin on myönnettävä Wilhelmiinan tehneen hyvää työtä. Hän oli eheyttänyt kylkiluumurtumat ja korvannut vioittuneen ihokudoksen uudella. Mustelmat ja viiltohaavat paranisivat hänen mukaansa ajan kanssa itsestään.
Selvisi myös, että lemmikille oli tehty raakaa seksuaalista väkivaltaa, jonka aiheuttamat vammat pystyttiin parantamaan vain osittain. Wilhelmiina kertoi, että juuri näiden vammojen vuoksi oli välttämätöntä määrätä lemmikki lääkekuurille, ja varata sille aika jälkitarkastukseen. Hän antoi myös varmuuden vuoksi sarjan rokotteita, koska ei ollut mitään tietoa sen rokoteohjelmasta.
”Eivät rokotteet aiheuta sille mitään vahinkoa, mutta huomenna se nukkuu koko päivän, ettet sitten ihmettele.”
Vasta tässä vaiheessa aloin käsittää, että toisin kuin olin klinikalle tullessani kuvitellut, Ris jäisi murheekseni vielä sieltä poistuessani.
Luulin tekeväni hyvänkin työn, korjaamalla talteen omistajansa hylkäämän lemmikin, ja toimittamalla sen yhteiskunnan hoidettavaksi. Sen sijaan osoittautui, että typerän muotoseikat takia jouduin itse vastuuseen lemmikistä, jota yhteiskunta ei huolinut holhottavakseen.
Minun olisi pitänyt vain kulkea ohi, kuten kaikki muutkin tekivät, ajattelin, mutta katsoessani tuota kovia kokenutta otusta, tuskin ennen kokematonta hellyyttä sitä kohtaan.
”Joudumme maksamaan lemmikeistä itsemme kipeiksi, ja sitten kaikki maksamamme palvelut muuttuvatkin maksullisuksi vain siksi, että jokin rekisterinumero on kadoksissa”, Yeva sanoi tuohtuneena.
Kaikesta näki, että lemmikit olivat kaikkein lähimpänä hänen sydäntään. Mietin, kuinka monen lemmikinomistajan kohdalla asia oli juuri näin.
”Olen vähän tutkinut asiaa. Sirunhan pitäisi olla kaikin puolin pettämätön tapa tallentaa henkilökohtaisia tietoja. Kukin lukee ja hallinnoi itse omaa dataansa. Vaikka lemmikkien kohdalla pääsy sirun tietoihin ei ole samalla tavalla rajattua.
Keitä me olisimme, jos meille kävisi samoin kun Risille. Ei olisi mitään keinoa todistaa henkilöllisyyttään, maksaa ostoksiaan, päästä nettiin tai liikkua julkisilla kulkuneuvoilla.”
”Älä nyt ole niin katastrofistinen. Eihän sellaista ole koskaan oikeasti tapahtunut”, Yeva sanoi.
”Onpas. Risille on”, sanoin.
”Niin, mutta Ris onkin lemmikki.”
En viitsinyt jatkaa keskustelua asiasta tämän pidemmälle.
Risin herättyä Yeva oli minulle suureksi avuksi. Ilman hänen kokemustaan lemmikeistä, olisin ollutkin pulassa. Hän oli myös tuonut mukanaan omien lemmikkiensä vaatteita.
Huomasin kuinka Yeva silmäili Risiä. Hän jopa tutkin sen hampaat ja purennan.
”Tämä ei olekaan ihan mikä tahansa sopimuslemmikki”, Yeva sanoi lopulta.
”Tämä naaras on todennäköisesti peräisin joltain tunnetulta kasvattamolta. Jalostettu yksilö siis. Hyvä ryhti ja astunta. Kapea lanne ja kuve, muttei liian luiseva. Jäntevän nivus ja perä. Kiinteä vatsa. Pienellä valmennuksella voisi pärjätä näyttelyissäkin.
Sen edellinen omistaja on saanut maksaa siitä pienen omaisuuden.”
”Ostanut, pahoinpidellyt sitä vuosia, ja heittänyt sen lopulta pois”, sanoin.
”Totta. Ehkä hän halusi päästä siitä eroon, ja että sen ruumista ei voitaisi mitenkään yhdistää häneen. Siksi sen siru oli tuhottu. Mutta se olikin sitkeämpää ainesta, kuin tämä joku oli olettanut, ja selvisi hengissä.”
”Saatat olla oikeassa. Vammoista päätellen näyttäisi siltä, kuin se olisi työnnetty alas jyrkänteeltä.”
”Sinuna pitäisin sen itselläni”, Yeva sanoi. ”Myymällä siitä voi saada sievoisen summan.”
”Eihän sitä voi myydä, kun sillä ei kerran ole rekisteritietoja.”
”Ai niin, unohdin. Kai sellaisen pikku yksityiskohdan voi korjata”, Yeva sanoi. ”Joka tapauksessa sinun pitää asennuttaa asuntoosi lemmikkihuone. Ei ole hyvä totuttaa sitä peseytymään omassa kylpyhuoneessasi tai nukkumaan sängyssäsi, vaikka on niitäkin, jotka niin tekevät. Usko minua, se on parempi, kummallekin.”
Koko ajatus ei ollut edes käväissyt mielessäni. Olinhan tähän asti ajatellut hankkiutuvani lemmikistä eroon mahdollisimman nopeasti. Vaikka totta puhuen enää en ollutkaan aivan niin varma.
”Sellainen asennetaan muutamassa tunnissa. Oikeastaan kestää pidempään valita mieleisensä. Niitä on katsos useita eri malleja ja kokoja. Tällaiseen suureen asuntoon sellaisen asentamisessa on pikemminkin kyse sisustuksellisista lähtökohdista, kuin pakon sanelemista ratkaisuista.
Olen nähnyt kuvia siitä, kuinka jotkut uhraavat makuuhuoneensa lemmikilleen, ja nukkuvat itse sohvalla.
Minä voin auttaa sinua sisustamaan viihtyisän kammion yhteen vierashuoneista.”
Yeva teki kuten oli luvannut. Hän valitsi ylellisen lemmikkihuoneen, joka tyylillisesti sopi täydellisesti vanhan rakennuksen henkeen. Se oli pastellisävyin väritetty ja sisustuksessa oli käytetty paljon tekstiilejä ja nahkajäljitelmiä. Se piti sisällään tilavan makuualkovin, kylpyhuoneen ja oleskelutilan, jossa oli kosketusnäyttöseinä. Kaikki tuo mahdutettuna vain reiluun kahdeksaan kuutiometriin. Ris näytti pitävän siitä kovasti.
Suhteeni Yevan kanssa ei koskaan edennyt niin pitkälle, että hän olisi alkanut tosissaan sisustamaan loppuosaa asunnostani. Välimme jotenkin vain väljähtyivät, ja lopulta hänestä jäi minulle muistoksi vain puolitoistametrinen, neonsininen imukupeilla varustettu lonkero, jonka ripustin varastohuoneeseen mahdollista myöhempää käyttöä varten.
Lähetin väestörekisterikeskukseen useita viestejä Risin tilanteen laillistamiseksi, ja uuden sirun saamiseksi, mutta kun puoli vuotta oli kulunut, tilanteeseen ei oltu löydetty minkäänlaista ratkaisua, ja aloin vahvasti epäillä, ettei tulisi löytymäänkään. Viimeksi saamieni tietojen mukaan, asia oli sysätty lemmikkiensuoleluyhdistyksen harteille, joka puolestaan oli tehnyt konsultaatio pyynnön kansalliselle lemmikinomistajien liitolle.
Meillä meni hyvin, minulla ja Risillä. Olin alkanut ymmärtää miksi ihmiset ostivat itselleen lemmikkejä. Ihmisten maailmassa käyttäytymissäännöt olivat monimutkaisia. Sen sijaan lemmikin seurassa saattoi olla täysin oma itsensä.
Eräänä sunnuntaina teimme pitkän kävelyretken Nuuksion retkeilyalueelle. Ris tuntui nauttivan yhteisestä retkestämme kovasti.
Illalla kylään tuli Maritza. Olin tapaillut häntä joitakin kuukausia. Hänellä oli kauniit kasvot, tummat hiukset ja säkenöivät silmät.
Maritza oli hyvin syvällä mukana politiikassa. Hän oli viherkonservatiivi, ja nyt pormestarinvaalien alla hän ei juuri muusta puhunutkaan. Hän saattoi jauhaa mielipidemittausten tuloksista tuntikausia.
Hänen puolueensa oli juuri nimennyt edustajansa viikonlopun yleiskokouksessa, ja Maritza tahtoi ehdottomasti nähdä ehdokkaan puheen. Istuimme vierekkäin kirjaston nahkajäljitelmä sohvalla ja Ris puuhaili jotain karvamatolla.
Puolueen pormestariehdokas, Maksim Morózov, oli pompannut tietoisuuteeni lähes tyhjästä. Luulen, että näin oli laita myös useimpien muidenkin kohdalla.
Hän oli miljonääri, joka asui rakennuttamassaan pilvempiirtäjässä, jota kutsuttiin yleisesti nimellä Morózov torn. Huhuttiin, että hänen ylellisessä asunnossa oli kullattu kylpyhuone ja että kaikki istuimet oli verhoiltu aidolla nahalla.
Morózovin toinen vaimo oli kotoisin jostakin idän perukoilta, ja pahat kielet kertovat hänen toimineen aiemmin eroottisena tanssijana.
Minä en liiemmin pitänyt tästä miehestä, sillä hänellä väitettiin olevan yhteyksiä edesmenneen Venäjän erämaita kansoittaviin roistoihin ja salakuljettajiin, ja että hänen omaisuutensa alkuperällä olisi jotain tekemistä tämän asian kanssa.
Arvailin, että mikäli hänen ehdokkaansa voittaisi vaalit, minun ja Maritzan suhde loppuisi hyvin suurella todennäköisyydellä.
Kansaa oli kokoontunut sankoin joukoin kuuntelemaan puhetta. Osa oli saapunut tihkusateiselle Linnahallin aukiolle, osa näkyi virtuaalisina kasvokuvia.
Morózov nousi lavalle pukeutuneena mauttomaan, kullanväriseen pukuun. Hänellä oli vaaleanvihreä pikeepaita ja saman väriset saappaat.
Hän salli esittelijän lausua vain muutaman ylistävän sanan, kun jo keskeytti tämän tylysti, ja aloitti puheensa kansan hurratessa.
Sillä hetkellä olohuoneessani tapahtui jotain vallan odottamatonta. Ris kirkaisi kauhusta ja ryntäsi päistikkaa huoneeseensa. Minä ja Maritza katsoimme ensin toisiamme ja sitten sitä kohtaa lattialla, jossa lemmikki oli hetkeä aiemmin makoillut. Karvalankamatolla oli suuri kostea läiskä. Ris oli laskenut alleen.
Melko pian tapahtuneen jälkeen saattelin Maritzan anteeksipyydellen ovelle, siivousrobotti Sivin piipertäessä iloisesti vihellellen kohti olohuonetta.
Kun kömmin lemmikkihuoneen ahtaaseen oleskelutilaan, löysin Risin nurkasta itkuisena ja pelosta värisevänä. Istuin sen viereen ja kiedoin käteni sen ympärille yrittäen lohdutella sitä.
Nyt tiesin, kuka oli Risin edellinen omistaja. Pormestariehdokas Maksim Morózov – lemmikkehinsekaantuja.
