Päätin käydä hyvästelemässä myös saunarakennuksen, vaikka en alun perin ollut aikonut mennä. En ollut käynyt siellä vuosiin. Nyt kun kävelen villiintyneen pihamaan poikki, mieleeni tulvii mukavia muistoja.
Raivasin tieni omenien painosta kaatuneen omenapuun ohi ja villiintyneiden viinimarjapensastojen lävitse alapihalle. Näin nimitettiin pihan sitä osaa, jossa kasvoivat hyötykasvit, kuten marjapensaat, vadelmat ja raparperit. Siellä isoäitini viljeli perunoita, retiisejä, tilliä ja piparjuurta, ruohosipulia sekä näiden lisäksi lukemattomia muita yrttejä ja juureksia.
Jos yläpihaa täyttivät hyvin hoidettu nurmikko ja kukkivat kasvit, niin alapihalla kasvoi kaikki se, jonka saattoi syödä. Siellä sijaitsi myös tunkio, jonka nimen äitini muutti myöhemmin kompostiksi.
Koko minun elinaikani piharakennusta oli kutsuttu saunaksi. Mutta sauna siihen rakennettiin todellisuudessa vasta minun syntymäni jälkeen. Minulla on vanha valokuva, jossa autan maalaamaan taloa suurella sudilla – vedellä tosin. Olin tuolloin varmaankin kaksi tai kolme vuotias.
Rakennustyön tekivät isäni ja enoni, rakennusinsinöörejä molemmat. He toteuttivat työssä ajalle tyypillisiä muotivirtauksia ja omia näkemyksiään siitä, millaiseen suuntaan saunakulttuuria tulisi Suomessa kehittää.
Katto on paneloitu leveillä mäntylaudoilla ja seinät tummalla paneelilla. Lattia on harmaata ja kylmää betonia. Löylyhuoneessa oli sota-aikana pidetty sikoja. Sinne isäni suunnitteli aivan omanlaisensa lauteet. Ne ovat kuin leposohva – ihmisruumiin mukaiseksi muotoillut. Lapsena ajattelin, että kaikissa saunoissa pitäisi olla juuri tuollaiset lauteet. Suorat penkit tuntuivat minusta niin kovin rahvaanomaisilta. Nurkassa seisoi suuri musta kertalämmitteinen kiuas, joka myöhemmin vaihdettiin jatkuvalämmitteiseksi.
Pesuhuoneen kylmää betonia peittää puiset trallit. Nurkassa on pata, jossa lämmitetään vettä, ja vastapäisellä seinällä suuri, valkoinen valurauta-amme – aikansa muoti-ilmiöitä sekin kai oli. Ammetta on käytetty vuosikymmenet vain veden säilytykseen. Aina siitä lähtien kun kaivinkone veti päärakennukselta tulevan vesijohdon poikki.
Saunan pukuhuoneessa oli ennen minun syntymääni leipomo. Puretun leivinuunin tilalle muurattiin ajan hengen mukainen avotakka. Se on jostain syystä aina vetänyt kovin huonosti, ja siksi sen valkoinen rapattu ulkokuori on nokeutunut mustaksi.
Hirsiseiniä peittää eräänlainen pinkopahvi ja katto on raakalautaa, kuten saunassakin. Katossa, huoneen keskellä on lankunpätkä, jonka keskellä on reikä. Siihen isoäitini kiinnitti aika ajoin huoneen korkuiset luomapuut kangaspuiden loimien luontia varten. Puuhaa oli jännittävä katsella. Nyt katossa olevasta lankunpätkästä roikkuu kynttiläkruunu.
Huoneen perällä on kerrossängyt, joissa me lapset nukuimme kesäisin. Pukuhuone on leveämpi kuin mitä sängyllä on pituutta. Sen päässä on väliseinällä erotettu komero, joka jää piiloon sängyn ja takan taakse niin, ettei sinne voi nähdä muutoin kuin menemällä komeroon sisälle.
Lapsena pelkäsin kovasti tuota pimeää loukkoa, enkä varsinkaan iltaisin uskaltanut mennä sitä lähellekään. Kuvittelin, että komerossa asui hamuavia haamuja. Siksi nukuin aina mieluummin yläsängyllä, jonne ne eivät yltäneet.
Piharakennuksen toisessa päässä on pikkula, jonne kiivetään jyrkkiä rappusia pitkin. Siellä on kolme reikää ja yksi pienempi reikä lapsia varten. Oven yläpuolella on matala kaksiruutuinen ikkuna, jossa on punaruudulliset verhot. Ikkunasta saattoi katsella ulos puutarhaan tarpeita tehdessään.
Kun olin lapsi, pikkula oli vielä ahkerassa käytössä. Olihan se kesällä paljon miellyttävämpi paikka kuin ahdas ja pahanhajuinen koppi päärakennuksessa. Sen tummille hirsiseinille oli kiinnitetty nastoilla aikakauslehdistä leikattuja filmitähtien kuvia.
Ylhäältä on korkea pudotus alas ruumaan. Lapsena pytylle kiipeäminen aina vähän jännitti. Kerrottiin nimittäin, että jossain päin maailmaa, pikkulapsi oli pudonnut lantakasaan ja oli miltei tukehtunut kuoliaaksi. Minä kuvittelin vuosikausia tämän tapahtuneen juuri isoäitini pikkukamarissa.
Kerran olin todistamassa sitä kuinka ruuma tyhjennettiin. Vanha mies ajoi hevoskärryillä pihaan ja lapioi ruuman sisällön lavalle. Isoäitini taputteli hevosta ja syötti sille leivänkannikoita ja sokeripaloja. Minä kurkin ruuman oven vieressä, nähdäkseni nousisiko kakkakasasta esiin pikkulapsen ruumiita.
Isoäitini kutsui miestä nimellä Gunnar, vaikka tiesin häntä kutsuttavan yleisesti paskakuskiksi. Hän oli laittanut miehelle maksettavan palkkiosumman jo edellisenä iltana pankin kirjekuoreen ja oli laskenut rahat kahteen kertaan. Ensin vanhoina markkoina ja sitten uusina.
Pihakamarin takaseinällä on matala ovi. Se johtaa eräänlaiseen ullakkotilaan, jossa pidettiin ennen vanhaan kanoja. Kanalan alakerrassa oli lampola.
Kanalassa säilytetään nykyisin vanhoja ikkunoita ja ovia. Lampola on puolestaan täynnä polttopuita.
